Kun talvi on olevinaan

Täällä Pohjois-Saksassa on nyt satanut joinakin päivinä lunta ja eilisestä lähtien lumi on myös pysynyt eikä sulanut heti pois. Tästä inspiroituneena ajattelin kirjoittaa suomalaisesta näkökulmasta postauksen havainnoistani, jotka koskevat erilaisuuksia Suomen ja Saksan lumikulttuureissa.

 

 

Minun reilun kymmenen vuoden asumisurani aikana on täällä kerran ollut sellainen talvi, joka vastaa Suomen talvea sellaisena kuin sen lapsuudesta muistan. Että lunta on tosiaan kinoksittain eikä hiputtain, sitä ehkä saatetaan mitata jo metreissä eikä senttimetreissä.
 

 

 

Tällä hetkellä lunta on viitisen senttimetriä, ylöspäin pyöristäen. Saksassa on sellainen mielenkiintoinen sääntö, että talon omistaja on vastuussa oman tonttinsa edessä olevan jalankulkuväylän lumitöistä, oli kyseessä sitten omakotitalo perähikiällä tai kerrostalo keskustassa. Ja jos joku jalankulkija liukastuu, koska tienpätkää ei ole talvihuollettu niin see you in court! En tiedä onko myös Suomessa näin, jotenkin olen aina olettanut että se kuuluu kaupungin vastuualueelle? Talonomistajat ja isännöijät ottavat tämän tehtävän hyvin vakavasti ja usein jo hennon lumen aavistuksen kimppuun käydään runsaalla hiekka-arseenalilla.   

 

Jos blogiani lukee joku ulkomaan markkinoinnista innostunut ihminen, niin tässä sinulle vinkki pomminvarmasta markkinaraosta: lumikolien maastavienti! Minun niin käy sääliksi etenkin kaupunkien ulkopuolella asuvat talonomistajat, jotka käyttävät oman tonttinsa ja pihansa lumitöissä paksummankin hangen taltuttamiseen vähän mitä sattuu lapiosta kuumaan veteen. Rautakaupasta löytyy kyllä myös ns. lumikolia eli „Schneeschieber“, mutta se on lapion varrella varustettu levennetty lapio eikä sillä ole juurikaan kolamaisia ominaisuuksia. Lumikolaa tietenkin tarvitaan täällä harvemmin, ehkä juuri se kerran kymmenessä vuodessa. Mutta minä kyllä uskon, että saksalaiset talonomistajat ovat välinerakasta kansaa ja niinpä tällä tuotteella saattaisi olla hyvä tulevaisuus Saksan markkinoilla.  
 

 

Samankaltaisuuksia lumikulttuurista löytyy kun katsoo lapsien ja aikuisten iloa siitä kun pääsee pulkkamäkeen. Saksalainen pulkkamäki tosin on kelkkamäki. Mäenlaskijoista noin 85% käyttää menopelinä puista kelkkaa, siis sellaista jonka voi bongata esimerkiksi Mauri Kunnaksen kuvituksena vanhan ajan joulukertomuksista. Sinä ulkomaan markkinoinnista kiinnostunut lukija, tässä sinulle jo toinen vinkki: pulkkien maastavienti! Opiskeluaikana olin useampana talvena kelkkamäessä kun lunta riitti edes nimeksi asti ja laskin ystäväni kanssa mäkeä puisella kelkalla. Pulkkaan verrattuna kyyti oli kuin vaihtaisi mopoautosta hevosvaunuun. Kelkassa on romantiikkaa ja hyvin silläkin pääsee alaspäin, mutta sitä on supervaikea ohjata kaatumatta. Kelkan selässähän istutaan n. 20 senttiä maanpinnan yläpuolella ryhdikkäässä asennossa, mikä tekee kaatumisesta kivuliaampaa ja laskusta pelottavampaa. Opiskelijoina laskimme muuten öiseen aikaan mäkeä myös wokkipannulla ja vanhalla patjalla, jälkimmäistä voin suositella ryhmälaskuihin lämpimästi!

 

 

Linguistiikan tuntijat osaavat selittää sen, miten ihmisen elämä ja ympäristö heijastuvat heidän käyttämänsä kielen sanoista. Jonkun legendanhan mukaan inuiiteilla on monia kymmeniä erilaisia lunta kuvaavia sanoja. Saksassa tämä linguistiikan paradigma toteutuu siinä, että saksaksi ei ole olemassa sanaa nuoskalumi. Kun olimme tänään kävelyllä mieheni kanssa niin puhuimme myös käytännön eroista lumikulttuurissa: hän on kasvanut ilman kokemusta siitä, miten sopivalla jalkatekniikalla lumihankeen voi tehdä traktorin valejäljet!

Puhelimen älyn voimin

... toivotan teidät, rakkaat lukijani, taas tervetulleeksi Dr. Gutwillin blogin pariin! Tavoitteenani on edelleen säännöllinen blogin päivitys, mutta tällä hetkellä olen vielä pahemman luokan pop up -blogisti. Ajattelin käyttää uudehkona älypuhelimen omistajana  viksuluurin todella kätevää ominaisuutta hyväksi ja ladata tämän päivän postaukseen kokoelman kuvia blogihiljaisuuden ajalta. Kaikki kuvat ovat tallentuneet blogiin liittymättä sieltä täältä viime kuukausien aikana kun olen lähettänyt kuvaviestejä eri tahoille.

Vihdoinkin täällä aurinkoa, vaikka ilma onkin vielä kylmä. Olemme pyöräilleet aika paljon ja etsineet geokätköjä - uusi harrastus! Siitä teen vielä oman postauksensa.

Oloilua. Olutta. Limsatölkki. Paukkumaissipussi. Herr Gutwillin koivet.

Minulla oli keilaamassa lyhyt beginner's luck ennen kuin pistetili hyytyi. Herr Gutwill taas teki kaadon toisensa jälkeen ja oli suorituksestaan niin iloinen että pisti päänsä mustaan laatikkoon. Olimme Herr Gutwillin 9-vuotiaan kummitytön ja hänen vanhempiensa kanssa keilaamassa.

Kaakku ja kahvi. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni työtön, kahden viikon ajan. Työttömän päivään mahtui mm. kahvilla käynti.

Ja uusin töihin lähdettiin uusissa vaatteissa. Tämän kuvan lähetin ystäväni puhelimeen, hän vastasi "noi voisivat olla minunkin vaateostokseni!"

Kevään tulon myötä moottoripyöräilykausi on avattu ensimmäisellä ajoretkellä. Tämä kypärä on ehkä maailman rumin kypärä, mutta myös ainoa joka sopi minun päähäni aiheuttamatta päänsärkyä. Päänsärky jää siis niille, jotka ovat kypärän ulkopuolella ja katselevat kuosia. Sisäpuolella taas on hyvät oltavat!

Ystäväni syntymäpäiväksi askarteli eräs taiteellisesti lahjakas ystäväni hänelle synttärikortiksi monsterikollaasin, joka oli koottu kaikista yhteislahjaan osallistuneista, sillä annoimme lahjaksi rahaa uuteen kameraan. Minun tehtäväni oli olla monsterin vasen käsi, tämä kuva lähti siis puhelimen välityksellä korttitaiteilijalle.

Eräänä iltapäivänä tämä kuva lähti kaupungilta luottomakutuomarini puhelimeen kysymyksen kera: "Sopisiko tämä laukku psykologille?" En päätynyt ostamaan tätä laukkua. Vaikka väri on ihana, sen kanto-ominaisuuksissa oli vielä parantamisen varaa.

Pääsiäiseksi kasvatimme emme rairuohoa vaan ituja leivänpäälle.

Lehmien saartamana

Tänään me kaksi hobittia hiippailimme Tanskan puolella sunnuntaikävelyllä ja ihmettelimme, että miksi "Sormusten herra" kuvattiin kaukana Uudessa-Seelannissa kun Tanskastakin löytyisi hyvät kulissit hobittilalle. Kunnes tuli mieleen että ainiin, jos sitä USA:sta käsin lähtee kuvausmatkalle niin eipä se oo niin nuukaa että lentääkö sitä Uuteen-Seelantiin vai Tanskaan.

Parit pyöryläovet ja Kontu olisi valmis.

Seuraamamme polku johti kivalle puiselle sillalle ja portille, joka ei ollut lukossa.

Tästä portista menimme ja kiipesimme pienelle kukkulalle, jonne saavuttuamme meitä odotti kysyvä ilme....



Tämä lehmä oli kavereineen paikalla laiduntamassa. Kukkulan päällä oli penkki, jolle istahdimme ihailemaan hobittimaisemia. Takaamme kuului kova rouskutus ja lehmät olivat ilmeisesti uteliaita uusista tulokkaista, koska ne tulivat hivutustaktiikalla ahmimaan ruohoa aina penkkiä lähempää.

Mieheni, joka hamassa nuoruudessaan oli ystävänsä vanhempien maatilalla kesätöissä, kuulema osasi lukea lehmien ruumiinkieltä ja oli sitä mieltä, että ympärillämme oli neljä ystävämielistä daamia. Lopulta nämä ystävämieliset ammut patittivat meidät täysin ja istuimme penkillä lehmien saartamana. Siinä vaiheessa kun mieheni silitti uteliainta lehmää ja alkoi juttelemaan heidän kanssaan, olin minä lehmänoviisina jo hypännyt pystyyn ja matkalla porttia päin joten en saanut kuvaa tuosta hienosta man-meets-cow kohtauksesta. Vaikka eläimet tosiaan vaikuttivat rauhallisilta en silti saanut mielestäni tunnetta, että ne varmasti aistisivat minun olevan heikoin linkki ja liittoutuisivat minua vastaan. Mutta hieno ja erikoinen kokemus, että kävelypolku saattaa johtaa penkille keskelle lehmäaitausta.



Hivutustaktiikka oli verrattavissa lapsuudesta tuttuun peili -leikkiin. Aina kun käännyt katsomaan takanasi laiduntavaa lehmää se pistelee mitäänaavistamattomana ruohoa poskeen mutta onkin puoli metriä lähempänä kuin viime vilkaisulla.





Turvallisen välimatkan päästä otin kuvan penkistä, jolla istuimme.



Kesäpäivä siirtolapuutarhassa

Suomen Wikipedia -sivuston siirtolapuutarhoista kertovassa artikkelissa on esimerkkinä kuva saksalaisesta siirtolapuutarhasta. Siirtolapuutarhaidea on nimittäin lähtöisin Saksasta, jossa siirtolapuutarhat alunperin perustettiin työväestön moraalin ja ruumiinkunnon kohentamiseksi.

Ainakin oma moraalini ja ruuminkuntoni koheni kohisten kun eilen sain tankata aurinkoa ystävieni siirtolapuutarhassa. Moraali saneli, että emme saa häiritä naapuripalstan pariskuntaa äänekkäällä rikkaruohon katkeamisäänellä, joten piti ottaa lusikka kauniiseen käteen ja asettua lukemaan aikakauslehtiä hiljaiseen aurinkotuoliin. Vähän melua piti kuohuviinipullo, joka illemmalla makkaroiden sihistessä taustalla poksahti. Tällä ravinnolla, sekä laittamalla aurinkorasvaa ja tuottamalla urakalla D-vitamiinia, pidimme hyvää huolta ruumiinkunnosta.




Auringonottoa. Huom. punaisen mökin ovenpielessä oleva valpas vahtiorava.



Vahtiorava lähikuvassa. Ystäväni isä huoltaa työkseen leikkikenttiä ja huoltotöiden yhteydessä olisi tämä orava joutunut osana erästä purkuun tuomittua kiipeiltytelinettä roskalavalle. Hänet pelastettiin ja näin orava päätyi uuden maalikerroksen kautta puutarhaan.



Wikipedia kertoo, että siirtolapuutarhat ovat kuin "maalaiskyliä kaupungin kupeessa". Tämä on mielestäni todella osuva kuvaus. Vieraillessani ystävieni puutarhassa minusta tuntuu aina siltä kuin palaisin lapsuuteni kotikylään, tulee taas peruskoululaisen kesälomaolo, marjanpoimintamodus, teini-ikäisen huoleton kesäfiilis.



Maalaisromantiikka mustavalkoperiaatteella.



Polku portilta puutarhaan johtaa suoraan punaiselle mökille

Palstan erottaa muista puutarhapalstoista pensasaita ja portti, sekin on maalattu punaiseksi

Kasvimaa auringon paahteessa. Vain sipulit ja mansikat ovat jo näkyvästi tekemässä tuloaan, porkkanan, perunan  ja kurpitsojen taimet uinuvat vielä.

Ystäväni maalasi ja kunnosti vanhan kottikärryn kukkaistutukseksi. Söpö!



Koska siirtolapuutarhassa ei ole jäteveden poistoa ja juokseva vesi on vain kastelua varten, ja kun puskapissitkin ovat hankalia naapuruston takia, keksi ystäväni tämän vessainnovaation: tuoliin on sahattu reikä, ämpäri on vuorattu muovipussilla ja sisältää kissanhiekkaa! Toimii erinomaisesti, kuin oikea vessa (tosin ei tarkoitettu sille isommalle asialle).


Siirtolapuutarhapalstat vuokrataan yleensä kaupungilta ja palstat ovat samojen ihmisien omistuksessa yleensä vuosikymmenet. Palstoille saa rakentaa pienehkön mökin, joka toimii kalustevajana ja kesämökkinä. Ystäväni isovanhemmat ehtivät hoitaa palstaansa kolmetoista vuotta kunnes kolme vuotta sitten antoivat vuokrasopimuksen eteenpäin nuoremmalle polvelle. Ja näin tämä nykypäivän työväestö siis pääsee kohottamaan moraaliaan ja ruumiinkuntoaan kuin ensimmäiset siirtolapuutarhurit konsanaan kaksisataa vuotta sitten. Nytkin on ihan mahottoman moraalinen raparperikakku uunissa, joka sen valmistuttua otetaan mukaan ja tuhotaan ruumiinkuntoa silmällä pitäen ystävien kanssa heidän puutarhassaan.

Herttuan metsästysmaja

Saksassa asuminen on jännittävää, koska täältä löytyy monia hyvin säilyneitä historiallisia rakennuksia. Vuosisatoja sitten rakennettuihin kivirakennuksiin voi törmätä ihan huomaamattakin, ne ovat sulautuneet katukuvaan ja useat vanhat rakennukset ovat normaalissa asuinkäytössä. Tässä tarina kahdesta kulkijasta, jotka samoilivat metsässä ja sattumalta päätyivät herttuan metsästysmajaan:

Tästähän pääsee kätevästi tämän aitauksen yli... mennäänpäs tutkimaan toista puolta.

Kielletyssä metsässä kulkiessa päädyimme tällaiselle väylälle. Lähdimme seuraamaan puiden kuoriin maalattuja valkoisia merkkejä.

Päädyimme tälle tielle. Lähdimme seuraaman sitä.

Päädyimme tälle tielle. Lähdimme seuraamaan sitä ja kuulimme mutkan takaa kukon kieuntaa.

  

Kukonlaulu kuului tämän valkoisen talon pihalta. Kaksi kulkijaa tutkivat rakennusta tarkemmin.

Minne olimme päätyneet? Näyteikkunan sisällä oli koristeena kaksi kehystettyä kauriin pääkalloa, kaksi lammas koriste-esinettä, yksi käpy ja yksi kaatunut pehmo-orava.

Näyteikkunassa oli näytillä tämän kuppilan menú! Mutkan takaa ilmestynyt valkoinen rakennus olikin two-in-one: asuintalo ja kahvila-ravintola.

Tämän oven takaa löytyisi siis gastronomian alan yritys.

Vieraita ei ollut tungokseksi asti.

Pöydillä oli koristeina luonnonkukkakimppuja Elke-emännän puutarhasta. Isäntä-Henning toimi tarjoilijana ja tilasimme häneltä palat raparperikakkua sekä virvoitusjuomat (toim. huom. nimet ei muutettu!).

Odotellessa luimme ruokalistasta, että herttua Friedrich von Glücksburg rakennutti tämän talon vuonna 1750 metsästysmajakseen. Tässä rakennuksessa paikalliset metsämiehet illastivat herttuan kanssa, joivat olutta ja nauttivat saaliista. Tätä herrankartanoa kutsuttiin rakentamisesta lähtien nimellä "Jagdschloss" eli "metsästyslinna". Löysimme siis selityksen jo talon ulkopuolella bongatulle kallo- ja sarviteemalle!

 Herttuan olutkellari holvikattoineen.  Kulman takana oikealla Elke istuu lukemassa päivälehteä, Henning hyöri keittiössä. 

Ruhtinaalliset annokset raparperitorttua marenkipäällyksellä, lautasen läpimitta oli nimittäin n. 20 cm. 

Dr. Gutwill sulattelee kakkua ja syventyy vielä talon historiikkiin.

Lähtiessä otin kuvan nykyajan linnanpihasta. Miltähän metsästysmajan piha näytti vuonna 1750?

Sunnuntai itämeren rannalla

Tälle päivälle oli luvattu jopa +17 astetta ja kun mieskin oli vielä eilen ostanut alennusmyynnistä uudet vaelluskengät niin päätös oli selvä: me lähdemme ulos! Pitkän talven jälkeen meitä tervehti pihalla kevät.

Kuvasta löytyy myös ahkera kukkaistyöntekijä.

Ajoimme itämeren rannalle kävelylle. Parkkipaikalta vietti loiva kävelytie määränpäähämme. Tässä kohtaa näky oli vielä aika tyly kieltokyltteineen...

...mutta itse merenranta oli karussa kauneudessaan kiireetön ja kyltitön.

Säätiedouksesta huolimatta lähdin kävelylle lähes talvivermeissä. Siirtymisvaihe keväisempään pukeutumiseen ottaa aikansa. Mutta ilma oli tosiaan niin leuto, että kaulaliina lähti kättelyssä. 

Tuulivoimaa: kaksi modernia tuulimyllyä

Miesvoimaa: kaksi kalastajaa

Saimme ihailla rantataidetta ja joku hetken ikuistamista tavoitellut lapsenlapsi oli kirjoittanut suurin kirjaimin hiekkaan: "Täällä olivat Tim ja mummi".  Mummi on saksaksi "Oma".

Ylös törmälle johtivat rappuset jos toisetkin. Näillä kulmilla maanviljelijät omistavat viljelymaana pidetyt törmäiset rantatontit, mutta eivät törmien alla kulkevaa rantakaistaletta. Jotkut rappusista taisivat kylteistä päätellen johtaa suoraan viljelijän takaovelle.

Me lähdimme seuraamaan näitä viehättäviä kivirappusia ja päädyimme kylvömaalle.

Tämä on pelto merinäköalalla! Itämeri aaltoilee nimittäin 10-15 metriä alempana oikealla. Puut kasvavat törmässä ja yrittävät estää pellon pienemistä lunnonvoimien johdosta. Jatkoimme kävelyretkeä peltojen poikki ja seikkailimme hiljaisia kyläteitä pitkin. Mies bongasi tämän talon ulkoroskiksen tien vierestä ja mietti että mitenköhän noilla kun meitäkin jo joskus laiskottaa viedä roskat, vaikka matkaa on vain kerrostalon pihalle...

Eväät syötiin lopulta avomeri edessä ja aurinko takana. Lämpimän ja pilvisen päivän ainoa, puoli minuuttia kestänyt suora auringonpaiste sattui juuri meidän eväshetkeen. Ja kyllä sämpylät maistuivat kolmen tunnin vaelluksen jälkeen!