Bye bye Belarus – Witam Varsova!

Matkakertomukseni viimeinen osa kertoo paluumatkastamme. Alkuperäisväestöystäväni kotikaupungin jätimme taaksemme aamuvarhain, taksi haki meidät lomakämpältä ja neljän aikaan olimme rautatieasemalla unihiekat silmissä jonottamassa passintarkastukseen. Systeemi oli samanlainen kuin lentokentillä: passintarkastuksen läpi pääsi odotusalueelle, josta sitten mentäisiin suoraan rajan ylittävään junaan. Passitarkastuksessa tapahtui muuten pieni pattitilanne meidän matkaseurueemme kohdalla ja kanssajonottajat alkoivat jo hypistellä hermostuneesti passejaan ja muljauttelemaan silmämuniaan. Neljän ulkomaalaisen samanaikainen paikalle ilmaantuminen aiheutti epäilyksiä, mutta paperimme olivat kunnossa ja passikuvat omistajiensa näköisiä.  

Rajanylitys ja junamatka olivat ikimuistoinen tapahtuma. Tällä junavälillä vodkan ja tupakan salakuljetus kukoistaa ja voi sitä kekseliäisyyden määrä. Jo junaa odotellessa saatoimme terminaalin vessassa käydessä seurata, miten ilmastoteipillä tupakka-askeja kiinnitettiin siinä vessan käytävällä vartaloihin. Sama meininki jatkui myös itse junassa. Eräät kanssamatkustajamme asettuivat tyynen rauhallisesti työkalukassillisen kanssa kahden vaunun väliseen tilaan (ks. kuva), pimensivät jätesäkillä ovien ikkunat sisäpuolelta ja jäivät sinne. Voin sanoa, että kun liikkuvassa junassa muutama matkustaja barrikadisoi itsensä näkymättömiin ruuvimeisseleiden kanssa niin sitä huomaa kysyvänsä itseltään, että mitäköhän siellä jätesäkin takana tapahtuu ja mitenkä se vaikuttaa matkan etenemisen turvallisuuteen. Älkää pliis irroittako sitä jarrua, vaikka sen tilalle mahtuisikin piiloon pari kartonkia. Kun muovit poistettiin ikkunoista, salakuljettajat poistuivat tahoilleen ja vaunujen välitila näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut.      

Hautausmaita

Onkohan jokaisella ulkomaanmatkalaisella omat "nämä täytyy nähdä" vakiokohteet, jotka kiinnostavat ulkomaasta riippumatta? Kun minä olen matkoilla, minua kiinnostaa aina käydä tavallisessa ruokakaupassa, kirkossa tai kirkoissa, hautausmaalla, mahdollisuuksien mukaan yksityisasunnossa ja nähdä paikallinen yliopisto. Nämä ovat ne viisi kovaa. Ja ellei se edellyttäisi sairastumista, kiinnoistaisi minua vielä kokea paikallinen terveydenhuolto potilaan näkökulmasta.

Valko-Venäjällä sain ilokseni matkaelämyskvintettini täyteen ilman tätä sairasbonusta. Grodnossa kävimme kahdella ortodoksien ja katolisten hautausmaalla sekä vielä muistomerkkinä perustetulla sankarihautasmaalla. Hautausmaat erosivat huomattavasti Saksan ja Suomen hautausmaista, jotka olen nähnyt. Hautoja oli tiheämmin, hautausmaalla ei ollut huoltoa vaan omaiset hoitavat - jos hoitavat - itse haudat. Kävellessämme hautausmaalla siellä oli minusta läheisempi tunnelma, koska useimmat hautakivet on koristettu vainajien potreteilla. Ystäväporukassa mietimme, että haluaisimmeko itse omakuvan hautakiveen. Mielipiteitä löytyi useampia, joku halusi nimettömän haudan, toinen antaisi omaisten päättää. Minä miellyin ideaan valokuvasta hautakivessä. Tähän vaihtoehtoon verrattuna ajatus siitä, että elämäni summa summarumana hakattaisiin joskus vain pelkkä nimi, syntymäaika ja kuolinpäivä hautakiveen tuntui näitten hautojen äärellä ylättävän lohduttomalta.

Useimpien hautojen yhteydessä on myös pieni penkki haudan äärellä, johon omaiset saattavat istahtaa haudalla vieraillessa. Haudoilla näkyi myös paljon erilaisia patsaita ja maalauksia. Kukat haudoilla olivat muovikukkia ja kynttilöitä tai kynttilälyhtyjä näkyi vain harvakseltaan. Koska olen tähän mennessä nähnyt lähinnä luterilaisia hautausmaita ja Grodnossa suurin uskontokunta ovat ortodoksiset kristityt, en osaa sanoa oliko hautausmaan eroavaisuus loppujen lopuksi uskontokunnista riippuva ero vai maakysymys.

Vaikuttavin näky oli kuitenkin Varsovan kaupungin hautausmaa - kameran muistikortti oli valitettavasti siellä jo täynnä. Monen kilometrin alueeseen kuului ortodoksisen, katolinen ja juutalainen hautausmaa. Vietimme tällä hautausmaalla monta tuntia emmekä silti nähneet kuin murto-osan hautausmaan alueesta. Viisi minuuttia ennen porttien sulkeutumista kiiruhdimme sitten takaisin ulkomaailmaan hautausmaan ainutlaatuisesta tunnelmasta. Jos käyt joskus Varsovassa, suosittelen aivan ehdottomasti hautasmaalla vierailua.

Käynti juutalaisella hautausmaalla herätti paljon ajatuksia. Tämä hautausmaan osio oli, toisin kuin ortodoksinen tai katolinen, villiintynyt. En ollut koskaan ennen ollut niin tietoinen siitä, että toinen maailmansota ei johda vain siihen, että vainajia ei ole haudattu vanhalla iällä luonnollisen kuoleman jälkeen oman kaupungin hautausmaalle, vaan myöskin siihen että heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa haudat villiintyvät ajan myötä. Surullinen totuus: ei ole enää haudallakävijöitä.     

Sankarihaudan kommunistivivahteinen muistomerkki. Oikeat kukkaistutukset.

Muovikukkakimppu.

Muovikieloja oli joku tuonut haudalle.

Jylhä muistomerkki.

Sankarihaudat.

Pidän tämän kuvan symboliikasta. Lapset ovat piirtäneet hautausmaan jalkakäytävälle liiduilla kukkasia.

Sankarihautausmaa oli kerrostalojen juurella.

    

Grodnon hautausmaa, ensimmäinen jolla kävimme. Hautausmaan keskellä oli pieni kirkko.

Toinen hautausmaa Grodnossa, uudempi ja suurempi.

Tähän on hyvä istua, levähtää ja muistella.

Saunavaunulla Grodnoon

Pätkälomailija Dr. Gutwill palaa pelipaikalle viikon lomalta Tanskassa. Tämän vuoden lomat sumittuivat oikeastaan sattumalta niin, että olin 2 viikkoa lomalla, välillä kaki viikkoa töissä, ja sitten vielä viikon lomalla. Oikeastaan ihan hyvä järjestely, ne kaksi työviikkoa siinä välissä menivät ihan huomaamatta edellisen loman muiston ja tulevan loman odotuksen voimin. Kronologisuuden hengessä aion kuitenkin ensin tuoda Valko-Venäjän matkakertomuksen päätökseen ennen kuin Tanska saa puheenvuoron. This being said, siirtäkäämme ajatuksemme jälleen Minskin superpuhtaille kafkamaisille kaduille Leninin jykevän katseen alle. Vietimme yhteensä neljä päivää Minskissä ja jatkoimme sieltä matkaa Netochkan (luottotulkkimme, ex-toimistonaapurini ja sittemmin myötätohtoroitunut ystäväni) kotikaupunkiin Grodnoon.  

Matkan Minskistä Grodnoon kuljimme Valko-Venäjän rautatien kyydissä. Junamatka kesti lähemmäs kuutta tuntia, vaunussa oli lähemmäs sata matkustajaa ja koska avattavia ikkunoita oli vain junavaunun päissä, nousi sisälämpötila vaunussa jo heti matkan alussa yli neljäänkymmeneen asteeseen. Ei ilmanvaihtoa eikä tuuletusta, mutta senkin edestä viuhkottelua kuka milläkin. Sanomalehdet ja junaliput saivat uuden elämän viuhkoina, tosin viuhkominen minun käyttämälläni ristikkolehtimenetelmällä melkein vei enemmän voimia kuin sen aiheuttama laiha tuulentynkä toi. Meitä oli matkassa kuusi ja yksi varaamistamme paikoista oli ikkunapaikka auringonpaahteessa. Totesimme, että siinä kestää istua n. 20 minuuttia ja Dr. Gutwill nimitettiin viralliseksi vaihtoajan vartijaksi.

Välillä "vilvoittelimme" seisoskelemalla avatun ikkunan äärellä junan päädyssä, jossa asteita oli vain +31. Matkaseurueemme herätti kanssamatkustajien joukossa suurta kiinnosusta, Netochkan mukaan tällä kaukojunalla ei juuri koskaan kulje turisteja. Hellekokemus hioi matkustajia yhteen, tuli juteltua, jaettiin sämpylöitä, kerrottiin kotimaista. Tästä sosiaalisen matkustamisen hauskuudesta huolimatta olin silti niin valmis astumaan raikkaaseen ulkoilmaan meidän saavuttuamme iltayhdeksän aikaan perille, että olisin voinut suudella maata Grodnon rautatieaseman laiturilla numero yksi.

Tällä Minsk-Grodno matkalla tuli mieleen Saksassa viime vuonna esillä ollut kohu, kun eräässä ICE-junavaunussa air conditioning oli irtisanonut yhteistyön ja matkustajat joutuivat matkustamaan kesällä peräti kaksi tuntia ilman ilmanvaihtoa tässä Deutsche Bahnin junavaunussa. Seuraavalla asemalla odottikin jo sitten valmiina pelastushenkilökunta (jos vaikka nestehukka vaivaisi) ja perimätiedon mukaan jokainen matkustaja sai 200 euron korvauksen tällaisesta askeleesta teknologian takaperoisuuteen. Matkailu avartaa, minulle aukeni viimeistään tuon saunavaunun kautta, että omissa kotimaissani moni valitus on korkean tason ruikutusta.  

Grodno on Valko-Venäjän viideksi suurin kaupunki kolmen valtakunnan, Liettuan, Puolan ja Valko-Venäjän, rajalla. Ennen toista maailmansotaa Grodno kuului Puolalle ja enemmistö grodnolaisista olivat puolalaisia. Kaupungin läpi virtaa Memel -joki ja ainakin elokuussa Grodno oli Minskin jälkeen kuin keidas, rauhallinen ja vehreä kaupunki, josta löytyi mm. kaunis vanha keskusta, todella monta kirkkoa ja rentoa kesäistä markkinatunnelmaa. Netochkan teoria Minskin ja Grodnon kaupunkien tunnelman erosta oli Puolan läheisyyden vaikutus ja kasvava välimatka Valko-Venäjän itsehallitsijan päämajaan.

Me vietimme viikon Grodnossa. Asuimme alkuperäisväestoystävämme isän meille järjestämässä loma-asunnossa, kaksi huonetta + keittiö kaasuhellalla. Vietimme aikaa kaupungilla ja joen rannalla, kävimme kirkoissa, ulkona syömässä, vierailulla Netochkan perheen luona ja lauantai-illan elämys oli käynti valkovenäläisessä eliittidiskossa, hintatason suhteutuksen mukaan vastaava pääsymaksu Saksassa olisi n. 40 euroa. Sisäänkäynnillä kuljettiin metallinpaljastimen läpi ja klubi oli kyllä niin täynnä kauniita ja rohkeita ihmisiä, että me tavikset kesämekoissamme olimme kyllä ehdottomassti under-dressed kun ei tullut niitä 11 cm:n piikkikorkkareita pakattua mukaan. Tulimme yksimielisesti siihen lopputulokseen, että oli todella mielenkiintoista nähdä tämä paikallinen disko, mutta se ei ollut meidän maailmaamme. Onneksi.

Grdnosta jatkoimme matkaa junalla Varsovaan, jossa vietimme vielä ennen kotimatkaa kolme lomapäivää ja yövyimme luksushotellissa lähes kahden viikon koruttoman majailun jälkeen. Sen verran kauniita ja rohkeita olimme siis kuitenkin. Tästä Varsova -episodista tuleekin sitten tämän matkakertomuksen finaali. Sitä odotellessa alempana galleriamaisesti grodnoelämyksiä kuvina ja kuvateksteinä.

Grodno, katu linja-autoasemalle, jonne asunnoltamme oli viiden minuutin kävelymatka.

Kaupunginteatteri ja sen etualalta löytyvä hevospatsas ovat Grodnon tunnusmerkit.

Markkinatunnelmaa.

Liikenneympyrän keskellä panssari, yksi niistä jotka toisen maailmansodan lopulla vapauttivat Grodnon natsien vallasta ja aloittivat Neuvostoliiton aikakauden. Valko-Venäjän valtion virallinen itsenäisyys alkoi vuodesta 1991.

Grodnosta löytyy vanhoja puutaloja puutarhapalstoineen ja elementtikerrostalolähiöitä.

Esimakua yhdestä yhteensä kolmesta hautausmaasta, joihin tutustuimme Grodnossa. Hautausmaat olivat niin vaikuttavia, että niistä teen vielä oman bonuspostauksen.

Loma-asuntomme sisäänkäynti.

Vanha kaupunki.

Lenin paikan päällä Grodnossa kuten myös Minskissä. Minskissä ei näkynyt rentoja skeittareita eikä paljon mitään muutakaan rentoa.

Rento kesäinen tunnelma myös jokirannalla, jossa oli kiva käydä kävelyllä. Kuvan silta on kuulema suosittu kuvauspaikka hääpareille. Ystäväni Netochka ja hänen saksalainen miehensä, jota kutsumme Ilmariksi, on myös kuvattu heidän hääpäivänään samaisella sillalla.

Jokailtainen monopoli: päivän kulut ja velat tasattiin aina illalla, jokainen istui rahanippunsa kanssa keittiöön rahanjakoon. Nämä setelit ovat yhteensä n. 20 euron käsikassa.

Ostimme paikallisesta marketista vodkapullon, merkin nimi oli "Voiton maku".

Aamupala ja keittiömme kuuden hengen ruokapöytä, johon mahtui kuusi syömään kun ei ollut muita ruokalautasia kuin kahvilautaset!

Joki ja vehreyttä.

Ystäväni kotikulmat.

Meidät oli kutsuttu ystävämme lapsuudenkotiin syömään. Valkovenäläinen kotiruoka oli erittäin hyvää, saimme maistaa perunalättyjä ja suolaisia täytettyjä taikinataskuja. Ruoka maistui huomattavasti paremmalta kuin mikään, mitä olimme ulkona syödessä maistaneet. Valko-Venäjä ei minun mielestäni olisi ravintolan ystävän paras matkakohde.

Parvekkeelta kuva leikkipuistosta, jossa ystävänikin lapsena leikki. Hänen äitinsä huusi sitten parvekkeelta, milloin oli aika tulla sisään.

Käsityöläismuseo Dudutki

Kahden elokuisen hikitunnin bussimatkan päässä Minskin keskustasta sijaitsee kylä nimeltä Dudutki, jonne eräs valkovenäläinen pankki on perustanut käsityöläismuseon rakennuttamalla sinne käsityöpajoja muistuttavia rakennuksia ja siirtämällä sinne tavaroita 1800 -luvun puolelta. On sepänpajaa, myllärin pirttiä ja kukkopillinpyöräyttäjää, lisäksi museon yhteydestä löytyy toiminnassa oleva ortodoksikirkko, piknikalue grillikatoksineen ja pitopalvelu. Paikka on kuulema suosittu retkikohde minskiläisille, mielestäni sillä näyttikin olevan samanlainen käyttötarkoitus kuin Suomenlinnalla helsinkiläisille. Aloitat matkan suurkaupungin sydämestä ja päädyt maaseudun rauhaan, unohdettuun aikaan, leppoisaan retkitunnelmaan, ja illaksi palaat kotiin väsyneenä mutta onnellisena.  

Tämä oli bussimme päätepysäkki Dudutki.

Bussimatka Valko-Venäjällä oli jälleen uusi ulkomaisen joukkoliikehdinnän kokemus. Ensimmäinen taipale matkaa oli asunnolta linja-autoasemalle. Kaupungin bussi, muovi-istuimet, paina STOP, aamuseitsemältä puolityhjä bussi työmatkalaisineen. Linja-autoasemalla menopeli vaihtui. Jos olisin elänyt 70 -luvulla, niin kuvittelisin tällaisten bussien olleen silloin uusinta uutta. Puoliselkään ulottuvat istuimet samettipäällysteineen, ikkunoissa karkeakankaiset verhot. Paikat oli numeroitu ja bussilippu oli samalla myös paikkalippu, toisin kuin kaupungin bussissa. Kuski ei pyytänyt nähdä matkalippuja, mutta ennen lähtöä moottorin jo käydessä bussiin astui virkailijan oloinen nainen, joka huusi venäjäksi bussiin ja kaikki matkustajat vastasivat "da". Alkuperäisväestöystävämme vahvisti, että puheenvuorot olivat kysymys "onko kaikilla matkaliput" ja vastaus "on".

Tästä meille tuli puhetta vielä myöhemminkin kun minä innostuin kehumaan tällaista luottamuksenosoitusta joukkoliikenteessä. Ystäväni kertoi, että näin ei suinkaan tapahdu aina, vaan kaupungissa liput yleensä tarkastetaan niin, että bussipysäkillä saattaa odottaa pistokoeperiaatteella tarkastaja. Silloin kaikkien matkustajien on noustava bussista ja näytettävä voimassa oleva matkalippu. No entäs jos sitä ei ole? Siitä seuraa sakkomaksu, mutta koska jänismatkustajilla ei tiedetysti ole rahaa maksaa sakkomaksua, on siirrytty toisenlaiseen toimenpiteeseen: pysäkillä odottaa tarkastajien lisäksi poliisi ja pysäköity tyhjä bussi. Jos ajelet ilman lippua etkä voi maksaa sakkoa, niin poliisi saattaa sinut välittömästi tähän tyhjään sakkobussiin, jossa sitten joudut istumaan tunnin omassa pahuudessasi. Bussilippukulttuurissa kuljetaan Valko-Venäjällä siis luottamuksen ja jälki-istunnon ääripäissä.


Kilometrin päässä käsityöläispajoista on joen varrella sijaitseva pitopalveluravintola, joka myös kuuluu museolle. Bussiaikataulusta johtuen me saavuimme Dudutkiin hyvissä ajoin neljä tuntia ennen sovittua opaskierroksen aikaa ja näin lähdimme ensin kävelemään kylätietä pitkin jokirantaan. Oma tunnelmani oli nostalginen. Ihan kuin olisin ollut Suomessa lapsuuteni kylässä, vain kyrilliset kirjaimet tienviitoissa muistuttivat itäisestä sijainnistamme. 

Tästä hotellista oli ystävämme lukenut internetistä kun suunnitteluvaiheessa mietimme olla myös yötä Dudutkissa. Päädyimme kuitenkin päiväretkeen ja niin jäi tämä nettisivujen mukaan neljän tähden hotelli kokematta.

Mikä lie siellä niityn keskellä?

Tämän kaverin tunnistaa haikaraksi, Valko-Venäjän symboli ja kansalliseläin.

Kesäääääääääääääää!

Eikö olekin tienviitoissa sama fontti ja värit kuin Suomessa?

Asuintaloja maaseudulla.

Istuimme laiturilla viettäen aikaa ja näin toteutimme olemassaolollamme männävuosien hittilaulun sanoja. Söimme pitopalveluravintolassa päivällisen ja kävelimme sitten auringonpaahteisen kilometrin takaisin käsityöläismuseolle.     

Taka-alalla näkyvässä talossa oli keittiö, syömään istuttiin näihin majoihin.

Pöytäliina sopi käsityöläismuseoon. Söimme keitettyjä perunoita, hinta 1 euro.

Keittiörakennuksen sisäpuolella oli tunnelmallinen ruokatila, me söimme kuitenkin ulkona majan varjossa kun asteita oli +30.

Museokierros kuljetaan pienissä ryhmissä, opas vie vieraat käsityöpajasta toiseen ja kertoo "elämästä siihen aikaan". Pajoja oli lähemmäs kahtakymmentä ja lähes joka pajassa istui käsityöläinen esim. valamassa savea, huovuttamassa tai punomassa olkikoristeita. Pajoissa sekoittuu museo- ja lahjatavaraidea, sillä kaikkia käsityöläisten tekemiä tuotteita saa - tai tuntuman mukaan ehkä jopa pitäisi - ostaa. Ryhmässämme olikin eriäviä mielipiteitä siitä, mitenkä päällekäyvästi tuo komerssipuoli oli toteutettu. Minusta myynti oli ihan sietokyvyn rajoissa; jokaisen pajakäynnin yhteydessä wanhan ajan käsityöstä kertonut ihminen sanoi aina saman loppulauseen, jossa hän tarjoutui vastaamaan kysymyksiin tai esittelemään tuotteitaan lähemmin. Eräs ystäväni taas koki koko museon pettymyksenä, sillä hänestä paikka oli museoverukkeen siivellä toteutettu myyntikikka, josta asiakkailta vielä peritään pääsymaksu "museosta". Rakkaat lukijat, sanon teille: mene ja tiedä!
 

Mm. näissä pajoissa kierreltiin, alue oli tosin vielä laajempi.

Opaskierros kestää normaalisti kaksi tuntia, mutta me olimme lähemmäs neljä tuntia liikenteessä koska meidän luottotulkkimme uskollisesti käänsi kaiken saksaksi. Kuten jo osasimme odottaa oli museolla tarjota vain venäjänkielisiä kierroksia. Meidän oppaamme oli ihan huipputyyppi, hauska ja eläväinen.

Museokierros oli suunniteltu niin, että itse sai kokeilla ja osallistua, osuva nykysana olisi tässä kohdassa "interaktiivinen elämysmuseovierailu". Leipurin pajassa meille tarjottiin 70 -vuotiaan mummelin kiviuunissa paistamaa yrttileipää ja teetä, oppaan kertoessa leivänteosta mummeli hääräili taustalla essuineen päivineen. Tislaustuvassa kaikille tarjottiin paukut vodkaa, sepän verstaalla piti opetella pitämään tulta yllä. Vodkasta muuten opin oppaaltamme: kun kaataa pisaran vodkaa kämmenelle ja hieroo käsiä tiukasti yhteen, niin kämmentä nuuhkaisemalla tunnistaa mistä raaka-aineesta vodka on poltettu. Me saimme arvata ja ihan selvästi kämmen tuoksui leivältä eikä vaikka perunalta - oikea vastaus olikin meille tarjotulle vodkalle "vilja".     

Vodkanpolttovälineistö. Oppaamme olisi ulkomuodon puolesta saattanut olla vaikka häävieras, mutta kyseessä on  normiasu. Lue: jos haluat olla erottumatta katukuvasta Valko-Venäjällä, pakkaa naisena vain parasta mukaan (vain hameita tai mekkoja) ja korkokengät jalkaan. Miehenä ei ole ihan niin nuukaa.

 

Myös muutama vanha auto oli koottu pölyiseen halliin.

Autoja enemmän minua kiinnostivat käsityöpajat. Täältä sain itselleni muistoksi kukkopillin, jonka tekemisessä jouduin avustamaan savimestaria. Koska kukkopillin savi oli vielä märkää, savimestari käski minun kulkea se kädessä auringossa 15 minuuttia, jotta savi kuivuisi. Kuljin kuin käsketty pilli kädessä loppukierroksen, savi kuivui ja pilli soi.

Kommunistihenkinen, lähes huomaamaton yksityiskohta vihreässä autossa.

Mitä kaikkea meille kerrottiinkaan leivänteosta! Saimme esimerkiksi kuulla, että leivän tekoon käytetty puuämpäri (ks. kuva) piti perimätiedon mukaan tehdä kahdesta eri sukupuolen puulajista, vaikka kuusi ("miespuu") ja leppä ("naispuu"), koska leipään piti suhtautua kuin lapseen. Tuvan koristekuvista löysin sattumalta samantapaisia kuvioita, joihin olen muistaakseni törmännyt lapsuudenkotini ikkunaverhoissa (kaksi punaista lintua taka-alalla).

Retkemme kruunasi oppaamme ex tempore meitä varten järjestämä hevoskärryajelu iltapäiväauringossa valkovenäläisten viljapeltojen halki. Ja kuten aina kun kokee jotain erityisen muistamisen arvoista, loppui minultakin kameran akku juuri sinä hetkenä.