Lehmien saartamana

Tänään me kaksi hobittia hiippailimme Tanskan puolella sunnuntaikävelyllä ja ihmettelimme, että miksi "Sormusten herra" kuvattiin kaukana Uudessa-Seelannissa kun Tanskastakin löytyisi hyvät kulissit hobittilalle. Kunnes tuli mieleen että ainiin, jos sitä USA:sta käsin lähtee kuvausmatkalle niin eipä se oo niin nuukaa että lentääkö sitä Uuteen-Seelantiin vai Tanskaan.

Parit pyöryläovet ja Kontu olisi valmis.

Seuraamamme polku johti kivalle puiselle sillalle ja portille, joka ei ollut lukossa.

Tästä portista menimme ja kiipesimme pienelle kukkulalle, jonne saavuttuamme meitä odotti kysyvä ilme....



Tämä lehmä oli kavereineen paikalla laiduntamassa. Kukkulan päällä oli penkki, jolle istahdimme ihailemaan hobittimaisemia. Takaamme kuului kova rouskutus ja lehmät olivat ilmeisesti uteliaita uusista tulokkaista, koska ne tulivat hivutustaktiikalla ahmimaan ruohoa aina penkkiä lähempää.

Mieheni, joka hamassa nuoruudessaan oli ystävänsä vanhempien maatilalla kesätöissä, kuulema osasi lukea lehmien ruumiinkieltä ja oli sitä mieltä, että ympärillämme oli neljä ystävämielistä daamia. Lopulta nämä ystävämieliset ammut patittivat meidät täysin ja istuimme penkillä lehmien saartamana. Siinä vaiheessa kun mieheni silitti uteliainta lehmää ja alkoi juttelemaan heidän kanssaan, olin minä lehmänoviisina jo hypännyt pystyyn ja matkalla porttia päin joten en saanut kuvaa tuosta hienosta man-meets-cow kohtauksesta. Vaikka eläimet tosiaan vaikuttivat rauhallisilta en silti saanut mielestäni tunnetta, että ne varmasti aistisivat minun olevan heikoin linkki ja liittoutuisivat minua vastaan. Mutta hieno ja erikoinen kokemus, että kävelypolku saattaa johtaa penkille keskelle lehmäaitausta.



Hivutustaktiikka oli verrattavissa lapsuudesta tuttuun peili -leikkiin. Aina kun käännyt katsomaan takanasi laiduntavaa lehmää se pistelee mitäänaavistamattomana ruohoa poskeen mutta onkin puoli metriä lähempänä kuin viime vilkaisulla.





Turvallisen välimatkan päästä otin kuvan penkistä, jolla istuimme.