Viime syksynä pääsimme juhlistamaan mieheni kummitytön ensimmäistä koulupäivää. Päivä alkoi jumalanpalveluksella, jossa uudet ekaluokkalaiset siunattiin. Sieltä matka jatkui koululle, jossa lapsia pyydettiin pihalla kokoontumaan luokittain yhteen. Kun valokuvaavat vanhemmat ja isovanhemmat olivat vähitellen saaneet tarpeeksi ryhmäotoksia purkkiin, juhla jatkui sisätiloissa suloisella yhteistilaisuudella, jossa tokaluokkalaiset esittivät pienen hiiren ensimmäisestä koulupäivästä kertovan näytelmän uusille ekaluokkalaisille. Rehtori piti puheen ja paikallinen säästöpankki lahjoitti uusille koululaisille pyöräilykypärät. Hyvin samanlaisia tunnelmia muistan liittyneen myös omaan ensimmäiseen koulupäivääni. Kaksikymmentä vuotta sitten parveilin minäkin kavereitteni kanssa erään suomalaisen kyläkoulun pihalla into piukassa ja neonvihreä kelloreppu selässä. Mutta käsistäni puuttui yksi saksalaisen koulunaloitusperinteen peruselementeistä. Olin tuutiton. Saksalaiset ekaluokkalaiset kantavat nimittäin ensimmäisenä koulupäivänä mukanaan ns. koulutuuttia, saksaksi "Schultüte". Koulutuutti juontaa juurensa aina 1800 -luvun alulle asti. Tuolloin opetus pidettiin opettajan kotona ja lapsille kerrottiin, että opettajan kodissa kasvaa koulutuuttipuu. Kun tuutit olisivat kasvaneet tarpeeksi isoiksi niin lapsen oli aika mennä kouluun. Ensimmäisenä koulupäivänä lapset saivat sitten käsiinsä rusetilla koristellut tuutit, jotka sisälsivät mm. karkkeja, vohveleita, taateleita, appelsiineja ja muita hyvyyksiä. Nykyään koulutuutilla on kokoa melkein yhden keskikokoisen ekaluokkalaisen verran ja yleensä lapset saavat tuutin lahjaksi vanhemmiltaan. Tuutti joko ostetaan tai askarrellaan itse. Omatekoisen tuutin ulkokuori onkin sitten tilaustyötä perheen omaan koululaiseen sopien: hevostytölle hevosen kuvia, tulevalle veturinkuljettajalle junan kuvia, ballerinalle vaaleanpunainen tuutti pitseineen. Tehdastekoisten tuuttien kuosina bongailin ainakin Paavo Pesusienen ja Hello Kittyn. Sisältönsä puolesta tuutit muistuttavat kaksisaata vuotta sitten täytettyjä esituutteja. Karkkia, karkkia, karkkia! Myös muutama kiva kynä tai pieni Playmobil-lelu saattavat löytää tiensä koulutuuttiin, taateleita taas ei taida nykypäivän tuutin pohjalla enää olla. Perimätieto ei kerro onko näin toimittu jo menneisyydessäkin, mutta minusta oli todella hauska yksityiskohta, että perheen pienemmät, kuten myös kummityttömme neljävuotias pikkuveli, saavat isovanhemmilta pienikokoisen oman tuutin eivätkä näin jää täysin toisen muhkean koulutuutin varjoon. Ja täytyy myöntää, että pystyn itse samaistumaan aika hyvin tuohon pikkuveljen kohtaloon kun katselen valokuvia mieheni ensimmäisestä koulupäivästä ja hänen koulutuutistaan...
