Miten mennään naimisiin Saksassa

Olen usein ihmetellyt, että kirkkohistorian kehdossa ja Lutherin kotimaassa papeilla ei ole oikeutta laillisesti julistaa morsianta ja sulhasta aviopariksi. Saksassa ei ole tarjolla muuta mahdollisuutta purjehtia sinne kuuluisaan avioliiton satamaan kuin pakollisen maistraatin vihkihetken kautta. Maistraatissa hääpari julistetaan laillisesti aviopariksi ja sukunimikin jo muuttuu, jos muuttuu. Myöhemmin samana päivänä tai muutamaa päivää tai viikkoa myöhemmin pidetään sitten, jos pidetään, kirkollinen vihkiminen. Tuolloin hääpari on jo lain näkökulmasta valmiiksi naimisissa.

Näin kesän kynnyksellä olen ollut kahden viikon sisällä vieraana kaksissa kauniissa häissä, jotka edustivat saksalaisen hääkulttuurin kahta vastakohtaa. Edellisviikonloppuna meidät oli kutsuttu klo 16 kirkkoon vihkitilaisuuten ja sen jälkeen ravintolaan juhlimaan. Tämä pari vihittiin kirkossa lauantaina, vihkihetkeen mennessä he olivat ehtineet olla naimisissa jo 24 tuntia. Maistraatissa olivat olleet mukana vain vanhemmat ja sisarukset, lauantain kirkkohäissä oli lähemmäs sata vierasta. Itse hääjuhla ei eronnut suomalaisista häistä: oli ruokaa, juomaa, DJ, tanssia, puheita, leikkejä, kakku, kaunis morsian valkoisessa morsiuspuvussa ja komea sulhanen. Myös kirkkovihkimisen kaava oli Suomesta tuttu: morsian astuu kirkkoon isän käsipuolessa, luovutus, virret, vihkisaarna, sormukset, lupaukset, musiikkiesitys, poistuminen.

Tänään olimme toukokuun toisissa häissä. Meidät oli kutsuttu maistraattiin klo 11 ja sen jälkeen ravintolaan juhlimaan. Ei kirkkoa. Hääpaikkakunnan pikkukaupungin maistraatin vihkihuone oli luokkahuoneen kokoinen, jonne mahtui hyvin istumaan noin parisenkymmentä vierasta. Saksassa vihkiminen, oli kyseessä siviilivihkiminen tai kirkollinen vihkiminen, on kielletty taivasalla. Muutama vuosi sitten olin vieraana siviilihäissä, jossa hääpari vihittiin merellä. He olivat vuokranneet tätä tarkoitusta varten häälaivan, oli kuuma kesäpäivä. Vihkimisen ajaksi viidenkymmenen vieraan piti tämän yllämainitun lain nojalla siirtyä kannelta laivan hikisiin sisätiloihin. Miksi tällainen laki on olemassa, ei ole minulle selvinnyt, vaikka olen sen perimmäistä tarkoitusta koittanut kanssaihmisiltäni kysellä. Syynä saattaisi olla vaikka kaupungin virkamiesten ja pappien työolojen turvallisuuden takaaminen, että ei sitten tarvitse mennä minnekään kallionreunalle tai sukelluspulloin vihkimään.

Tänään näkemämme maistraatin vihkihuoneen seinällä oli kaunis kukkataulu, jonka edessä oli kaunis puinen kirjoituspöytä. Pöydän toisella puolella istui kaupungin työntekijä ja toisella puolella hääpari. Ulkopuolisesti asetelma muistutti kirkkovihkimistä, jossa pappi ja hääpari myös asettuvat alttaritaulun eteen. Ensin hääparin piti näyttää passit ja suullisesti luvata, että aviolle ei ole laillisia esteitä. Tämän työntekijä hoiti hauskasti, hän kysyi hääparilta pilke silmäkulmassa: "Onko jompikumpi käynyt lähiaikoina Las Vegasissa?" Sitten seurasi pieni puhe, kysymykset ja sormukset, aviopariksi julistus ja pusu. Aamupäivällä kuulemani puheen sisältö ei jäänyt minulle mieleen, muistan vain yhden lauseen. Kaupungin työntekijä toivoi, että tämä hääpari ei huomaisi vanheteensa yhdessä vaan pysyneensä yhdessä nuorina.

Omat häämme olivat kesähäät Suomessa. Miltähän minusta olisi tuntunut astua jo valmiiksi vihittynä kirkkoon? Olisiko jännittänyt sitten vähemmän, olisiko ollut jo toiston tuntua? Kuvitellessani itseni hääpäivänäni sinne hienon kirjoituspöydän taakse kukkataulun katveeseen huomaan sisäisen vastarintani kasvavan. Minä en olisi halunnut mennä naimisiin passit käsissä. Näkemäni perusteella monien saksalaisten hääparien suosima "tupla-avioituminen", saman henkilön ottaminen puolisoksi maistraatissa ja kirkossa, ei taida kuitenkaan johtaa siihen, että kirkkohäistä puuttuisi tunnelmaa. Yksi näitten toukokuun kirkkohäitten liikuttavimmista hetkistä oli, kun morsian astui kirkkoon ja jännityksestä tärisevien käsien pitelemä kukkakimppu värisi hennosti.