Oodi keittotaidottomille

Kun ruoanlaiton lahja oli jaossa niin minä olin kulman takana lukemassa bussiaikataulua. Ensimmäisestä hiekkakakusta lähtien, läpi koulun kotitaloustuntien ja myöhemmin aikuisiässä jokainen meistä lienee kerännyt omanlaisiaan kokemuksia kokkauksen saralta. Jonkun kohdalla ruuasta ehkä tuli harrastus, toinen kokkaa muuten vain hyvin, kolmas ei osaa kokata mutta haluaisi oppia.

Itse elin pitkään siinä uskossa, että kuuluisin tähän kolmanteen ryhmään. Kuitenkin kun lauantaina keitin spagettia ja vesi kiehui yli, kun jälkikäteen piti taas raapia palanutta pastankeittovettä liedestä, kun avasin sen Barillan valmiskastikepurkin ja lusikoin sitä spagettiannoksen päälle, niin totuus iski minuun kuin tietoisuus siitä, että levy jäi päälle. Olen keittotaitojeni suhteen taantunut ja hyvä näin. Ihailen muita, jotka kokeilevat reseptejä ja osaavat tehdä nopeasti hienoja annoksia siitä, mitä kaapissa sattuu olemaan. Mutta minä kokkaan iloisesti huonosti, enkä ainakaan lähiaikoina aio parantaa olemattomia taitojani.

Olen se kokkikoulun osanottaja, joka tulkitsee lihapullataikinan reseptin kohdan "lisää sipulipussikeitto" niin, että keittää pussikeiton valmiiksi pussin ohjeen mukaan ja mielenkiinnolla kyselee kurssin vetäjältä, että eikö tämä 500 gramman lihapullataikina tule hieman vetiseksi kun siihen laittaa kaksi litraa keittoa. Olen se henkilö, joka kustantaa kebabravintolan omistajan kesäloman, olen pitsakuskille se tuttu kasvo, olen se kantava voima joka yhdessä ruokaa laitettaessa ilmoittautuu vapaaehtoisesti pilkkomaan sipulia ja tekee sen antaumuksella. En kokkaa hyvin ja olen ylpeä siitä.

Olen tullut siihen tulokseen, että on todennäköisesti olemassa ihmisiä, jotka ovat geneettisesti joissakin muissa asioissa kuin ruoanlaitossa hyviä. Kun puuttuu ruoanlaittogeeni niin keittotaidon puute ei johdu yrityksen puutteesta. Sallikaa minun kertoa esimerkkinä erään leivän kärsimystarina. En tiedä mikä minuun iski kun yhtenä päivänä mieleeni tuli, että alankin itse leipomaan leipää. Pimahdin, vintti pimeni, kupit tippuivat yläkomerosta, muumit poistuivat laaksosta. Internetistä tilasin leipäreseptikirjan ja ohjeen mukaan aloin kasvattamaan hiivataikinaa, jota piti ruokkia tasaisesti aina 12 tunnin väliajoin. Muistin kaksi ensimmäistä kertaa ja taikina kasvoi lupaavasti, mutta lopulta se homehtui hoidon puutteessa ja minun piti heittää Hermanni menemään.

Leipäkirja ei ollut silti turha ostos, mies lupasi kasvattaa taikinan valmiiksi. Elämässä erityisen arvokasta on, että jokaisella on omat vahvuutensa. Joku osaa loihtia maittavia ruoka-annoksia, joku osaa olla ruokavieraana.

Se sisäinen sikakoira

Muistatko muinaisista maitomainoksista tutun lauseen "jokaisessa meissä asuu pieni lehmä"? Tämänpäiväinen postaus kertoo eräästä sisäisestä eläinhahmosta, joka jokaisessa meissä asuu ja jonka saksankielinen idiomi on "der innere Schweinehund" eli se sisäinen sikakoira.

Sisäinen sikakoira on latinankieliseltä nimeltään muca V uudenhaluisuus ja se on peitottava esimerkiksi jonkun ikävän, mutta tarpeellisen työn tai tehtävän suorittamiseksi. Sisäinen sikakoira on sitä mieltä, että "no vielä viisi minuuttia", "ehtii sitä myöhemminkin", "no voin ehkä elää ilmankin" tai "en nyt vaan millään jaksaisi".

Olen ilmoittautunut syyskuussa kymmenen kilometrin juoksuun. Oma sikakoirani on monessa mielessä sisäinen, se nimittäin jäisi mielellään sisälle eikä lähtisi ulos juoksulenkille. Se asettuu lenkkareiden päälle makoilemaan ja mulkaisee syyttävästi silmäkulmasta kun sitä koitaa hätystellä.

Hyvän ystäväni innerer Schweinehund taas oli estänyt häntä jo pitkään jatkamasta ajotuntien ottamista. Mikä stressi ja hikoilu siinä ajo-open vieressä, tarvitseeko sitä ajokorttia nyt kuitenkaan, mitäs siitä vaikka olenkin jo maksanut satoja euroja, maksettu mikä maksettu.

Eräänä kauniina iltana ystäväni parvekkeella tuli puheeksi tämä hänen ajokouluviivästelynsä, hän totesi "sisäinen sikakoirani on vain liian suuri". Silloin mieleeni tuli eräs psykologinen menetelmä sikakoiran voittamiseksi. Motivaatiopsykologit tuntevat jo kauan sopimuksien solmimisen motivaation kasvattamiseksi. Tarvitaan sopimuksen osapuolet, sopimuksen sisältö ja sopimuksen rikkomista seuraa ennalta sovittu sakko.

Ystäväni tavoite oli kolmen päivän sisällä soittaa ajokouluun ja sopia aika seuraavalle ajotunnille. Sovimme, että soittaisin hänelle kolmen päivän päästä ja kysyisin, että tuliko aika sovittua. Oma tavoitteeni oli mennä seuraavan viikon aikana kolme kertaa vähintään kahdenkymmenen minuutin lenkille. Sovimme, että ystäväni kysyisi viikon päästä olinko käynyt lenkillä.

Sitten se sakko. Jotain epämiellyttävää, joka olisi kuitenkin ilo sopimuksen toiselle osapuolelle. Minun sakkoni olisi putsata ja vahata ystäväni parvekkeen puuritilät - koko päivän kestävä näperrys, jota en tosiaankaan olisi halunnut tehdä! Ystäväni sakoksi sovimme rahasakon, hänen tulisi ostaa minun parvekkeelleni kukkalaatikot kukkineen kaikkineen - monen kymmenen euron sijoitus toisen parvekkeeseen!

Miten kävi sikakoiran? Yhteisvoimin selätimme sisäiset sikakoiramme. Ystäväni jatkoi vuoden välttelyn jälkeen ajokortin suorittamista ja minä kävin lenkillä. Bye bye Schweinehund!

Miten mennään naimisiin Saksassa

Olen usein ihmetellyt, että kirkkohistorian kehdossa ja Lutherin kotimaassa papeilla ei ole oikeutta laillisesti julistaa morsianta ja sulhasta aviopariksi. Saksassa ei ole tarjolla muuta mahdollisuutta purjehtia sinne kuuluisaan avioliiton satamaan kuin pakollisen maistraatin vihkihetken kautta. Maistraatissa hääpari julistetaan laillisesti aviopariksi ja sukunimikin jo muuttuu, jos muuttuu. Myöhemmin samana päivänä tai muutamaa päivää tai viikkoa myöhemmin pidetään sitten, jos pidetään, kirkollinen vihkiminen. Tuolloin hääpari on jo lain näkökulmasta valmiiksi naimisissa.

Näin kesän kynnyksellä olen ollut kahden viikon sisällä vieraana kaksissa kauniissa häissä, jotka edustivat saksalaisen hääkulttuurin kahta vastakohtaa. Edellisviikonloppuna meidät oli kutsuttu klo 16 kirkkoon vihkitilaisuuten ja sen jälkeen ravintolaan juhlimaan. Tämä pari vihittiin kirkossa lauantaina, vihkihetkeen mennessä he olivat ehtineet olla naimisissa jo 24 tuntia. Maistraatissa olivat olleet mukana vain vanhemmat ja sisarukset, lauantain kirkkohäissä oli lähemmäs sata vierasta. Itse hääjuhla ei eronnut suomalaisista häistä: oli ruokaa, juomaa, DJ, tanssia, puheita, leikkejä, kakku, kaunis morsian valkoisessa morsiuspuvussa ja komea sulhanen. Myös kirkkovihkimisen kaava oli Suomesta tuttu: morsian astuu kirkkoon isän käsipuolessa, luovutus, virret, vihkisaarna, sormukset, lupaukset, musiikkiesitys, poistuminen.

Tänään olimme toukokuun toisissa häissä. Meidät oli kutsuttu maistraattiin klo 11 ja sen jälkeen ravintolaan juhlimaan. Ei kirkkoa. Hääpaikkakunnan pikkukaupungin maistraatin vihkihuone oli luokkahuoneen kokoinen, jonne mahtui hyvin istumaan noin parisenkymmentä vierasta. Saksassa vihkiminen, oli kyseessä siviilivihkiminen tai kirkollinen vihkiminen, on kielletty taivasalla. Muutama vuosi sitten olin vieraana siviilihäissä, jossa hääpari vihittiin merellä. He olivat vuokranneet tätä tarkoitusta varten häälaivan, oli kuuma kesäpäivä. Vihkimisen ajaksi viidenkymmenen vieraan piti tämän yllämainitun lain nojalla siirtyä kannelta laivan hikisiin sisätiloihin. Miksi tällainen laki on olemassa, ei ole minulle selvinnyt, vaikka olen sen perimmäistä tarkoitusta koittanut kanssaihmisiltäni kysellä. Syynä saattaisi olla vaikka kaupungin virkamiesten ja pappien työolojen turvallisuuden takaaminen, että ei sitten tarvitse mennä minnekään kallionreunalle tai sukelluspulloin vihkimään.

Tänään näkemämme maistraatin vihkihuoneen seinällä oli kaunis kukkataulu, jonka edessä oli kaunis puinen kirjoituspöytä. Pöydän toisella puolella istui kaupungin työntekijä ja toisella puolella hääpari. Ulkopuolisesti asetelma muistutti kirkkovihkimistä, jossa pappi ja hääpari myös asettuvat alttaritaulun eteen. Ensin hääparin piti näyttää passit ja suullisesti luvata, että aviolle ei ole laillisia esteitä. Tämän työntekijä hoiti hauskasti, hän kysyi hääparilta pilke silmäkulmassa: "Onko jompikumpi käynyt lähiaikoina Las Vegasissa?" Sitten seurasi pieni puhe, kysymykset ja sormukset, aviopariksi julistus ja pusu. Aamupäivällä kuulemani puheen sisältö ei jäänyt minulle mieleen, muistan vain yhden lauseen. Kaupungin työntekijä toivoi, että tämä hääpari ei huomaisi vanheteensa yhdessä vaan pysyneensä yhdessä nuorina.

Omat häämme olivat kesähäät Suomessa. Miltähän minusta olisi tuntunut astua jo valmiiksi vihittynä kirkkoon? Olisiko jännittänyt sitten vähemmän, olisiko ollut jo toiston tuntua? Kuvitellessani itseni hääpäivänäni sinne hienon kirjoituspöydän taakse kukkataulun katveeseen huomaan sisäisen vastarintani kasvavan. Minä en olisi halunnut mennä naimisiin passit käsissä. Näkemäni perusteella monien saksalaisten hääparien suosima "tupla-avioituminen", saman henkilön ottaminen puolisoksi maistraatissa ja kirkossa, ei taida kuitenkaan johtaa siihen, että kirkkohäistä puuttuisi tunnelmaa. Yksi näitten toukokuun kirkkohäitten liikuttavimmista hetkistä oli, kun morsian astui kirkkoon ja jännityksestä tärisevien käsien pitelemä kukkakimppu värisi hennosti.

Euroviisut

Tänä iltana Saksan aikaa klo 21 lähtee käyntiin Euroviisujen tämänvuotinen finaali. Minä olen pitkän kaavan euroviisujen katsoja. Lapsesta alkaen olen ollut osa kotikatsomoa, yhdessä me tuomaroimme kappaleita, kommentoimme esiintyjiä ja teimme omia ranking- tai veikkauslistoja. Ennen vanhaan äänitimme viisut vielä VHS-kasetillekin ja minä katsoin vielä viisuillan jälkeenkin omia suosikkeja tai hienoa väliaikaesitystä videolta.

Täällä Saksassa asuessa olen jatkanut Euroviisujen seuraamisen perinettä katsomalla sen joka vuosi täkäläisen Ylen TV-kanavasta. Kommentointi on tietenkin saksaksi ja saksalaisesta perspektiivistä, eli kun tulee Saksan vuoro esiintyä niin kommentaattorin jännitys on korkeimmillaan. Minä seuraan Euroviisuja Saksassa selkeästi suomalaisena, koska Suomen kappale tuntuu siltä "meidän kappaleelta". Viisujen seuraaminen kävisikin kaikille Euroopassa kotonaan oleville maastamuuttaneille pikatestinä sille, että minkämaalaiseksi itsensä tuntee. Kumman maan biisi edustaa sinua? Tai kuten esimerkiksi Suomen kohdalla usein saattaaisi itseltään kysyä: kumman maan biisi hävettää enemmän?

Euroviisuja ei kutsuta Saksassa millään saksalaisella versiolla sanasta "Euroviisut". Täällä ei ole Eurowischuja eikä Eurovision Song Contest vaan jostain syystä saksalaiset kutsuvat tätä häppeninkiä sen ranskalaisella nimellä Grand Prix (lue: groon prii). Viisut ovat täällä mediassa ja ihmisten mielissä esillä suurin piirtein saman verran kuin Suomessakin. Kolme vuotta sitten Euroviisut olivat esillä normaalia näkyvämmin kun saksalaisen mediamoguulin juontamassa ohjelmassa Saksan edustaja valittiin castingshow -periaatteella. Silloin voittajaksi valikoitui Lena, joka tiettävästi meni ja voitti ei vain castingshowta vaan koko Euroviisut. Lena on muuten sen jälkeen jatkanut Saksassa suosittuna laulajana, levyttänyt muutaman levyn ja edelleen hänen musiikkinsa soi täällä radiossa, viimeksi kuulin Lenaa kauppareissulla (onneksi enää ei soi se Satellite -biisi, joka tuli voittovuonna jo niiiiin korvista ulos!).

Muutaman kerran, ja kun sanon muutaman tarkoitan kaksikymmentä, minua on Saksassa puhuteltu Suomen viisuvoiton ja Lordin tiimoilta tyyliin "ai sä tulet Suomesta, Lordi!". Tällä hirviörokkarilla on varmaan oma markinnarakonsa, mutta oma mielipiteeni on, että en haluaisi minua liitettävän tähän huttumuusikkoon ja että se ei ole Suomelle eduksi, jos saksalaiselle tulee Suomesta ensimmäisenä mieleen rupinen hirviö. Lordi lienee taitava maskien luoja, mutta ei sitä kyllä voi musiikiksi kutsua. Siksi sanonkin yleensä vastauksena lordikommentteihin, että kun Lordi voitti Euroviisut niin harkitsin vakavasti vaihtoa Saksan kansalaiseksi :)

Viisuillan valmistelut ovat käynnissä, mies tuli juuri kaupasta ja toi puuttuvan elementin meidän illallisestamme: tacot! Hetkenä minä hyvänsä soi ovikello, odotamme kahta ystävää kotikatsomoa täydentämään ja ruoanlaiton jälkeen asetumme viinipullon kanssa kisatunnelmiin. Ja kuten muinakin vuosina, tänäkin vuonna tekstiviestiyhteys alkuperäiseen kisakatsomoon välillä Suomi-Saksa käynee kuumana!

Seikkailu sumuisilla vuorilla

Hiekkakivivuoriston vaellusretkemme sumuisena lauantaipäivänä suuntana oli "mennään metsään ja katsotaan minne päädytään". Meillä oli vaelluskartta ja koko päivä aikaa joten päätimme aina vaelluspolkujen risteyksissä voimien mukaan valita seuraavan mutkan ja tien. Päivä aloitettiin aamupalalla kahvilassa, jonka jokaisella vieraalla oli sanomalehden sijaan vaelluskartta levitettynä pöydällä (myös meillä).

Aamupalaan kuului kaksi sämpylää ja kokonainen -niin mikä tuo oikeastaan on nimeltään?- tarjoilutötsä leivänpäällisiä sekä keitetty kananmuna. Muna oli peräisin kanasta nimeltä Luisa, jonka tarjoilija tunsi henkilökohtaisesti kuten hän meille kertoi.

Auto jätettiin kylään vuoren juurelle, josta nousu alkoi. En pistäisi vastaan jos joku lahjoittaisi minulle vihreän omakotitalon pienessä kylässä sumuisten vuorten juurella.

Meidän loistavaan vaelluskarttaamme, jonka ostimme Dresdenin keskustasta turisti-infosta, oli merkitty myös kaikkien vaellusreittien vaikeusasteet. Valleus oli sallittu vain merkityillä poluilla, mikä minusta on hyväksi metsälle sekä intomieliselle vaeltajalle. Koska lauantai oli ensimmäinen valleuspäivämme, me uhkuimme reipasta retkeilymieltä ja päätimme heti alussa valita mielenkiintoiselta kuulostavan vaikean reitin nimeltä "Stiegenweg", joka kartan mukaan johtaisi näköalapaikalle parinsadan metrin korkeuteen.

"Stiegenweg" on suomeksi "nousupolku" ja tässä tapauksessa nimi oli enne. Allaoleva kuva on vain yksi otos nousupolusta, joka siis todellakin koostui 99,9% enemmän tai vähemmän jyrkistä tikapuista eli allaolevan kuvan kaltaisista kuvista toisensa jälkeen. Henkilö joka keksi lorun "ABC, kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen" sai idean mitä varmimmin Stiegenwegillä yrittäessään loruttelemalla saada huomion muualle maitohappopohkeistaan. 

Yhä ylös yrittää...

Ylhäältä emme sääolojen vuoksi nähneet Elben laaksoon, mutta sumuisessa ylhäydessä oli myös oma taikansa.

Ja minnes sitten?

Seikkailumieliset vaeltajat ottivat tietenkin suunnakseen reitin "Wilde Hölle" eli vapaasti suomennettuna "Hurja Tuonela". Tämä Dresdenin lähellä sijaitseva hiekkakivivuoristo on muuten erittäin monipuolinen. Sunnuntain Bastei -turistivaelluskohteen reitti oli edellisen postauksen otsikon mukaan "jokamiehen vaellus" ja siellä näimme päivän mittaan satoja turisteja. Hurjan Tuonelan polku taas oli vääntyneiden koivujen varjostama sekä kivikkoinen, eikä meitä tällä vaelluspolulla tullut vastaan yhden käden sormia enempää kanssavaeltajia.

Sitä ei voi ylittää..sitä ei voi alittaa...eikä sitä voi kiertää...täytyy siis mennä sen läpi!

Hurja Tuonela ei ollut pelkkää ryteikköä vaan maastoltaan hyvin vaihteleva ja mielenkiintoinen vaelluspolku.

Hurja Tuonela johti meidät korkeuskäyriä hieman alemmaksi ja päätimme seuraavassa vaelluspolkujen risteyksessä lähteä päivän viimeiselle nousulle. Nousun päämäärä oli tällä kertaa hieman kauempana sijaitseva näköalapaikka, joka oli kartassa merkitty luolaksi ja nähtävyydeksi. Meitä ympäröivä luonto tarjosi myös monia nähtävyyksiä, joita ei löydy kartalta.


Tämä kannon nokassa kasvanut pieni kuusen taimi oli niin sympaattinen kaveri, että hää pääs heti makrokuvaan.

Ei ehkä ensilinjassa sympaattinen, mutta sitäkin mielenkiintoisempi puusieni, jota ensin luulin purkaksi.

Päivän viimeisellä etapilla päädyimme sellaisille polkutaipaleille, joista en vain Lapissa vaeltaneena ollut osannut uneksiakaan. Vaellus ei siis välttämättä ole sellaista leppoisaa, tasaista nousua tunturin laelle ilman sydämentykystä, vaan sei voi olla myös...


...adrenaalipommi kun pitää mennä esimerkiksi tällaisesta polunmutkasta. Tämä oli jännä paikka, minä aiheutin pienen suman polulla kun liimauduin kiinni kallionseinämään ja etenin noin sentin tunnissa. 

...toinen adrenaalimutka...

Tällä "polulla" jalat pistettiin alempien kahvojen päälle, ylhäällä kädet pitivät kiinni pidemmistä kahvoista.

Näköalaluola laaksonäkymällä oli loppujen lopuksi ihan kiva, mutta tällä vaelluspätkällä itse matka oli ehdottomasti se päämäärä näin jälkikäteen katsottuna. Luola oli laavumainen, se ei siis johtanut missään sokkeloissa itse kallion sisälle vaan oli kuin avara katettu teatterilava. Luolapaikalla oli verrattain paljon vaellusliikennettä ja luokkaretkiläisiä eväitä syömässä. Mekin söimme eväät tällä paikalla nimeltä "Idagrotte" eli Idan luola. Emme valitettavasti saaneet mistään selville kuka tai mikä Ida on tai oli. Mutta bongasin sen sijaan Dresdenin vastineen Mount Rushmorille: Mount Koiranpää. Minusta tämä uljas kuono peittoaa presidenttien kivipäät mennen tullen! (Toim.huom. tämä nähtävyys ei vielä ole löydettävissä painotuotteista kuten vaelluskartoista, mutta Dr. Gutwillin asiaakoskeva kirjelmä Dresdenin liikunta- ja terveyslautakunnalle korjannee pian asian.)

Mount Koiranpää

Eväät syötyämme alkoi lasku takaisin laaksoon ja parkkipaikalle. Valitsimme helpon reitin, joka sekin oli nimeltään "nousupolku", mutta koska kuljimme sitä alasuuntaan oli meno kevyttä. Tämä iltapäivän nousupolku ei tosin koostunut tikkaista vaan porrasaskelmista. Koska tämä polku oli loivempi, oli se samalla myös huomattavasti pidempi kuin aamuinen tikapuutie. Itse keksi kädessä alas hölkötellessä minua vastaan tuli pariskunta, joka ei laskenut nousupolkua vaan oikeaoppisesti nousi tätä nousupolkua. Kasvojen värityksen perusteella ei heilläkään tainnut olla kylmä, vaikka päivä olikin sateinen.

Jokamiehen vaellus

Matkakertomus jatkuu sen seuraavalla, vaelluspainoitteisella osiolla! Tässä postauksessa kerron  turistivaelluskohteesta nimeltä "Bastei". Hotellilta ajoimme ensin Elbe -joen varrelle erään pikkukylän turistiparkkipaikalle ja ylitimme sitten joen lautalla, koska parkkipaikka oli väärällä puolella jokea. No problem - lauttamatka kesti peräti viisi minuuttia. Lautan saapumista odotellessa meillä oli joen väärällä puolella mielenkiintoista katseltavaa.

Tuona pilvisenä mutta lämpimänä sunnuntaina oli Elbemaratoni nimittäin houkutellut monta juoksijaa kalkkiviivalle. Jos joskus juoksisin maratonin niin tämä olisi varmasti kiva reitti. Tasaista maastoa Elben rantaa pitkin, taustalla näkyvät jylhät vuoret ja matkan varrella juostaan suloisten pienten kylien läpi.  

Bastei -silta ja sen kupeessa oleva keskiaikainen vuoristolinnake ovat vierailemamme itäsaksalaisen hiekkakiviluonnonsuojelu- ja vaellusalueen kuuluisimmat kohteet. Huipulle olisi päässyt auto- tai bussikyydilläkin, mutta nousu on myös jalan tehty mahdollisimman helpoksi. Me söimme lounaan vaelluksen jälkeen kylässä, jonka melkein jokaisessa talossa oli kahvila tai vähintään huone vuokrattavana.

Jalkapatikka huipulle on n. 800 metriä pitkä. Eräs turistiryhmiä kuljettava pikkubussin kuski muuten huiputti huipulle haluavia: hänen lauttarantaan pystyttämässä mainoskyltissään luki nimittäin "vielä 12 km huipulle, täältä autokyyti kätevästi". Tämän mainoksen luettuamme me olimme ensin vähän neuvottomia, koska olimme lukeneet että nousu olisi vain vajaan kilometrin pituinen. Pienen pähkäilyn jälkeen selvisi sitten, että autolla tai bussilla matkaa huipulle on nuo 12 km, jalkapolku on huomattavasti lyhyempi. Mutta eikö ole ärsyttävän harhaanjohtavaa mainontaa kyytikaupan jouduttamiseksi, mekin olimme jo melkein varaamassa autoa kun emme olleet varautuneet noin pitkään nousuun!     

Turvallinen, loiva ja leveä polku huipulle

Tämän turistinähtävyyden voi mielestäni saavuttaa jokainen kunnosta riippumatta. Matka huipulle meni jalan leppoisasti puolessa tunnissa. Sillalle vievällä polulla näkyikin niin japanilaista turistia pikkutakissa ja lakkakengissä kuin myös senioriryhmiä kävelykeppeineen.

Bastei -silta oli olemassa jo keskiajalla puusta rakennettuna versiona ja 1800 -luvun alussa valmistui tämä nykyinen kivisilta. Nousu sillalle ja sillalla käppäily oli ilmaista, mutta keskiaikainen linnake oli aidoitettu alue, jonne piti maksaa 1,50 € pääsymaksua. Me maksoimme tämän hinnan ja se kannatti, koska tuolta linnakkeen puolelta oli parhaat näkymät sillalle ja sen ympäristöön. Eräs meidät aidoitetun alueen ulkopuolella ohittanut turisti tuhahti että "kivet kuuluvat kaikille!" ja hän ei ilmeisesti periaatteesta halunnut maksaa maisemien ihailusta. Minusta oli ihan ok maksaa, koska ensinnäkin linnakkeen puolella oli myös infotauluja ja toiseksi jos en olisi halunnut maksaa niin minun olisi tarvinnut vain odottaa kello iltakuuteen, jolloin kassaneiti kyltin mukaan lopettaisi työnsä ja vierailijoita pyydetään tästä lähtien ystävällisesti pistämään 1,50 € aitaan kiinnitettyyn lippaaseen ennen kuin he käyvät peremmälle. Tällainen luottamus tiuhaan vieraillussa turistikohteessa hyvitti hieman pikkubussimiehen aiheuttamaa ärsytystä.



Silta minun kuvaamani, sama kuva on myös maailmanjakelussa Windowsin taustakuvana.

Tästä maisemasta en meinannut saada kyllikseni, aivan mahtava.

"Linnake" ei ehkä ihan kuvaa sitä, mitä me huipulla näimme, sillä kyseessä oli oikeastaan linnakkeen muinaisen sijainnin katsastus. Näitä hiekkakivipaaseja yhdistivät keskiajalla puiset sillat ja siellä täällä oli myös muutama maja tai vartiotuli. Koska huipulla tunnetusti tulee, asutus on muutaman vuosisadan huipputuuletuksen saatossa tuhoutunut, mutta asutuksen merkkejä oli vielä nähtävissä. Niitä ei olisi kyllä muuten tunnistanut, ellei paikalla olisi ollut infokylttejä tyyliin "tässä oli maja", "tässä oli vesisäiliö". Valitettavasti "tässä istui joku syömässä banaania" -paikan tunnisti ilman kylttiäkin. Linnakkeen puusillat oli uudelleenrakennettu hyperturvallisilla terässilloilla, joista tosin näki läpi eli pientä mukavaa jännitystä tämän kohteen tutkimisessa oli. 

Jos tämän ritilän läpi tippuisi vaikka autonavaimet niin pudotusta olisi n. 300 metriä.

Hiekkakivivuoristo on Saksassa myös kiipeilijöiden keskuudessa hyvin suosittu luonnonpuisto, koska pehmeä hiekkakivi soveltuu hyvin kiipeämiseen ulokkeinneen ja muodostelmineen. Meidän päiväretkemme uskomattomin näky oli kun tätä kaunista maisemaa kuvatessa tajusin, että huipulla seisoi kaksi ihmistä. Miten ne oli päässeet sinne ja miten ne pääsee alas? Alhaalla näkyvän kuvan keskimmäisen kivimuodostelman huipulla ei kasva kahta puutaa vaan nuo hahmot ovat kiipeilijäkaverukset, jotka heiluttivat meille!

Kuinka unelma toteutetaan

Viime viikonlopun vietin Berliinissä, jonne minut oli kutsuttu erään unelman avajaisiin. Toimistotyössä työskennellyt ystäväni irtisanoi itsensä alkuvuodesta ja investoi sen sijaan aikansa ja säästönsä lahjatavaraliike-kirjakaupan perustamiseen. Hänen pitkäaikaisen unelmansa toteutus alkoi businessplanin kaavailulla, sopivan vuokratilan metsästyksellä ja valtavalla kasalla paperitöitä. Sopivan liiketilan löydyttyä seurasivat sähkötyöt, tavaroiden tilaus, huonekalujen ruuvaus, seinien ja katon maalaus, hinnoittelu. Ja niin kello kaksitoista toukokuun ensimmäisenä lauantaina Berliinissä avasi ovensa "Zweite Liebe".

Liikkeen ikkuna kadulta käsin kuvattuna. Sama logo löytyy myös paperipussien kyljestä, joihin ostokset voi pakata.

"Zweite Liebe" tarkoittaa ensirakkauden jälkeistä "toista" rakkautta. Nimensä putiikki sai sen liikeideaan liittyen, sillä Zweite Liebe myy vain ja ainoastaan kestävän kehityksen tuotteita joten kaikki liikkeen kauniit kortit, vihot ja kirjat on tehty kierrätetystä paperista.

Kivoja kortteja

Paperinkierrätys on monelle kuluttajalle tuttua, mutta oletko koskaan nähnyt esimerkiksi vanhojen poistokuumailmapallojen purjekankaasta tehtyä laukkua tai vanhoista skeittilaudoista leikattuja korvakoruja?

Skeittilautojen toinen tuleminen korvakoruina

Avajaisten jälkeen olimme ystäväni kanssa illallisella ja kerroin hänelle miten ihailen hänen rohkeuttaan perustaa oma yritys. Zweite Liebe on suloisin kauppa, jossa olen käynyt ja kaikille Berliinissä liikkuville shoppailijoille suosittelen ehdottomasti tätä liikettä.

Ensimmäiset asiakkaat

Tuotepaletista löytyy muuten myös suomalaisen Globe Hope -firman valmistamia laukkuja, lompakoita, koruja tai vaikka uunikintaita. Jo avajaisia ennen liikeideasta kuultuani näytin ystävälleni aikanaan Kummitukselta lahjaksi saatua Globe Hope -meikkipussiani. Ystäväni tykästyi firman tuotteisiin ja päätyi yhteistyöhön heidän kanssaan. Kaikissa Globe Hope:n valmistamissa tavaroissa ja tekstiileissä on muuten hauska etiketti, joka kertoo tuotteen näkökulmasta mikä se on ollut edellisessä elämässään, esimerkiksi "ennen kuin päädyin uuninkintaaksi olin Unkarin armeijan säkkikangas".




Kiva pussukka

 Kummitus, olisiko Globe Hope sinulle salmiakkipussin velkaa kun olet lahjasi kautta edistänyt heidän ulkomaankauppojaan? :)

Myös Obama kävi täällä: kaupunki- ja aktiiviloma Dresdenissä kannattaa

Muutama lukija oli jo saanut pikkulintumenetelmällä vihiä, että olimme lomalla Dresdenissä. Myös Wieniä ja Berliiniä oli arvauksissa tarjolla, mahtavia lomakohteita toki nekin, mutta Dresden ei jäänyt näitten pääkaupunkien varjoon! 

Meidän lomamme alkoi torstaina töitten jälkeen pakkauksen merkeissä. Lähtö Dresdeniin oli kaavailtu perjantaiaamulle ja seitsemän tunnin ajomatkasta selvisimme hyvin eväitä söiden ja äänikirjoja kuunnellen, ohjelmistoon kuului meillä mm. Viisikko -seikkailu. Mieheni oli varannut hotellin Dresdenin keskustan ulkopuolelta sitä silmälläpitäen, että suunnitelmanamme oli mennä ensisijaisesti vaeltamaan ja kuluttaa kaupunkiin tutustumiseen vain viidennes ajastamme eli yksi yhteensä viidestä lomapäivästä. Vaelluksen kannalta hotelli oli todella hyvä valinta, koska ajoimme päivävaellusten pelipaikoille autolla ja emme joutuneet kertaakaan ajamaan keskustan läpi. Ehkä 100% kaupunkilomaa halajavalle joku keskustan sydämessä sijaitseva hotelli tulisi myös hyvin kysymykseen. 

Hotellina meillä oli ketjuhotelli Ramada, jossa kahden hengen huone maksoi netistä edullisesti varattuna 68 €/yö ilman aamupalaa. Aamupala kustansi 12,50 €/nenä ja me söimme hotelliaamupalan vain lähtöpäivänä, muina päivinä emme malttaneet viettää kauniita aamuja hotellissa vaan ostimme vaelluksille läheisestä ruokakaupasta hiukopalaksi luonnon keskelle banaaneita, myslipatukoita ja keksejä. Tämä kerran nautittu hotelliaamiainen oli oikein hyvä, vain vähälaktoosisia maitotuotteita olisi kaivannut nimimerkki "aamukahvi maidolla mutta ilman sivuvaikutuksia kiitos".

Itse hotelli oli siisti ja mutkaton. Yhteissauna- ja fitnessmahdollisuuskin löytyi ja oh yes, jo Hampurin hotellista tuttu ja täällä blogissani aiemmin esitelty saunasääntötaulu löytyi sekin. Kummalista mutta totta oli se, että kylpytakin olisi saanut respasta ja se olisi maksanut kolme ekstraeuroa. Tämä tuntui meistä niin tyhmältä, että me päädyimme käyttämään vain hotellivarauksen hintaan sisältyviä pyyhkeitä tuntematta itseämme tyhmiksi.

Dresden sijaitsee entisen Itä-Saksan puolella lähellä Tsekkien rajaa. Tämä puolimiljoonakaupunki on myös Sachsen -osavaltion pääkaupunki ja kaupungin jakaa sen lävitse virtaava Elbe -joki. Historijoitsijat olettavat, että samaisille kulmille Elben jokilaaksomaisemaan olisi jo kivikaudella asettunut asutusta. Kirjallisia merkintöjä Dresden -nimisestä kaupungista löytyy 1200 -luvun alusta. Vuosien mittaan sotien ja tulvien myötä monet vanhat rakennukset ovat vaurioituneet, mutta verorahojen ja lahjoitusten avulla kaupunki on restauroitu aivan uskomattomaan kuntoon. Dresdenissä minua miellytti erityisesti sen erilaisuus Suomen katukuvaan verrattuna. Oli hienoa tuntea olevansa nimenomaan Keski-Euroopassa ja nähdä sellaista historiallista renesanssi-gootti-tiesmitä meininkiä, mitä en Suomesta tunne. Kuten lukijat huomaavat, eri ajanjaksojen historia ei ole vahvinta alaani ja täten päädyn toteamaan, että en tiedä mitä näin, mutta hienolta näytti. Kotikaupunkini täällä Pohjois-Saksassa muistuttaa huomattavasti enemmän Turkua kuin Dresdeniä.

Me vietimme tulopäivän (tulo hotellille perjantaina klo 16, sitten pikasuihku ja kaupungille) iltapuolen Dresdenin keskustassa ja ihailimme +20 asteen lämmössä kaupunkikuvaa sekä kävimme keskustorin Frauenkirche -kirkon lähellä syömässä hyvässä australialaisessa ravintolassa. Ayers Rock tarjoaa ruoan lisäki joka ilta livemusiikkia ja mukava taustamuusikon rooliin tyytyvä kitaransoittaja oli miellyttävää kuultavaa. Ravintolan löysimme sekä vaikeasti valitsimme korttelista, jossa hyvännäköistä ravintolaa oli vieri vieressä. Huhtikuun viimeisinä päivinä istuimme ulkopöydässä ihanassa ilta-auringon paisteessa.

Tulopäivän jälkeiset lomapäivät vietimme vaeltaen Dresdenistä 45 minuutin automatkan päässä sijaitsevalla luonnonsuojelualueella. Tämä upea metsäinen hiekkakivivuoristoalue ulottuu Tsekkien puolelle asti ja sisältää yhteensä satoja kilometrejä merkittyjä vaellusreittejä eri haastavuusasteissa. Yöt vietimme teltan tai retkimajan sijaan mukavuudenhaluisesti hotellissa. Iltaisin matkasimme kätevästi bussipysäkiltä suoraan hotellin edestä kaupungin bussilla 25 minuuttia keskustaan syömään ja takaisin, emme siis jäänet syömään hotellin ravintolaan.

Bussi maksoi yhteen suuntaan kaksi euroa ja tämä linja oli joka kerta lähes tyhjä eli taksia ei tarvitse edes tungosta kaihtavan ottaa. Me nälkäiset vaeltajat valitsimme ravintolat mutu-tuntumalla ja joka kerta satuimme hyvään paikkaan. Lauantaina haudutetut lampaanliha-curryannokset ja mangovanukasjälkiruoat kokkasi meille intialainen ravintola Agra (kävelymatka bussiasemalle n. minuutti), sunnuntaina emme lähteneet keskustaan vaan haimme kebabit hotellin läheltä.

Maanantaina satuimme aivan mahtavaan vanhalla tavaralla sisustettuun Trödelkaffee kahvila-ravintolaan, joka tyyliin sopien tarjosi vain sellaisia ruokia, joita saksalaiset isoäidit kokkaavat. Minä muuten satuin vakoojamaisesti näkemään peilin kautta heijastukset paikan kokista, isoäidiltä näytti hänkin. Tilausten yhteydessä mieheni halusi vielä varmistaa, että eihän schnitzelin kanssa tule ranskiksia vaan "oikeita" perunoita ja jo pelkkä tämä kysymys aiheutti tarjoilijalle sydämentykytystä ja hän totesi heti, että "no ei tietenkään".



panoramakuvaa ravintolasta, kännykkäkameran kuvanlaadussa on toivomisen varaa...

Ruoan hinta-laatu suhde on Saksassa todella kuluttajaystävällinen, meidän illallislaskujemme hintahaitari oli näissä paremman keskitason paikoissa n. 30-40 € (kebabit irtosivat toki halvemmalla). Dresdenissä meiltä näkemättä jäivät eläintarha, museot, näyttelyt ja kuuluisan Sempre-oopperatalon yönäytös. Nämä kohteet siirsimme seuraavalle matkalle ja nyt vietimme siis pääosin ns. aktiivilomaa vaeltean. Vaellus- ja luontokokemuksia jaan kirjoittamalla niistä erikseen tulevina päivinä. Maisemat olivat nimittäin niin henkeäsalpaavat, että haluan tarjota niille täällä enemmänkin virtuaalista tilaa.

Ehkä kuitenkin virtuaalisuudesta puheen ollen vielä loppuun seuraava anekdootti siitä miten me alunperin päädyimme lomalle juuri Dresdeniin. Mieheni tietokoneella oli automaattisena Windows 7:n taustakuvana alla näkyvä upea maisema, jota me molemmat ensin luulimme tietokoneella tehtailluksi trikkikuvaksi. Kunnes saimme erään televisionkautta tietää, että kyseinen silta sijaitsee Saksassa luonnonsuojelualueella n. 45 minuutin ajomatkan päässä Dresdenin lähellä. Nyt loman jälkeen kun katson tätä Windowsin valitsemaa kuvaa niin voin todeta, että tuolla taustakuvassa se olen minäkin käyskennellyt.

P.s. Obama ja Angela Merkel tapasivat toisensa vuonna 2009 Dresdenissä!

Hyvää vappua!

Minä painan kohta ylioppilaslakin päähäni ja lähden viettämään vappua ystäväni parvekkeelle. Saksassa ei harrasteta valkolakkeja, joten tämä 1.5. on kiteytynyt päiväksi, jona minua on usein luultu mm. seiloriksi. Siitä huolimatta lyyralla koristettu samettilakki päähän ja menoksi! Matkakertomuksen ensimmäinen osa ja vastaukset pipopainoitteisiin kommentteihin seuraavat huomenna :)