Ei heikkohermoisille!

Viime vuoden puolella teimme mieheni ystävän ja hänen perheensä kanssa retken Tanskaan. Perheen kymmenenvuotias tyttö on kummilapsemme, joten olimme kummeina liikenteessä ja suuntana meillä oli Tanskassa sijaitseva sademetsämaailma.

 

Minä muuten niin pidän kummina olemisesta, se on ihanaa! Niinpä suostuin lähtemään tällekin retkelle mukaan, vaikka eläintarhat eivät ihan lempiretkikohteitani olekaan häkkien takia. Mutta tämä sademetsämaailma oli kyllä ihan omaa luokkaansa, sillä se oli minulle lähinnä traumaattinen kokemus. Sallikaa minun valaista tätä teille ja lähtekää mukaan virtuaaliselle kierrokselle. Mutta varoitan, se ei ole heikkohermoisille!

 

Rohkaiseva kyltti, eikö totta?

Sademetsämaailmaksi kutsun siis paikkaa, joka oli vähän kuin kasvitieteellisen puutarhan ja eläintarhan yhdistelmä. Sisätiloissa kasvoi trooppisia kasveja ja siellä oli kyseisessä ilmastossa viihtyviä eläviä eläimiä. Osa eläimistä oli aitauksissa tai häkeissä alá eläintarha, mutta monet eläimet saivat elää sademetsämaailmassa "vapaina" ja ne vipelsivät kasvuston seassa.

 

Sarjassamme rohkaisevat kyltit vol. 2.

Vierailijat kävelivät polkumaisia teitä ja siltoja pitkin kasvihuoneesta toiseen ja sademetsämaailmassa oli myös muutama erikoisempikin tila, kuten esimerkiksi matelijahuone. Se oli suuren olohuoneen kokoinen kasivhuonetila, jonne vierailijat menivät sisään kahden liukuoven ja "ilmalukon" läpi, sillä käärmet eivät olleet minkään lasin takana, vaan oleilivat ihan vapaina oksillaan. Yksi käärme roikkui katon ilmastointiputkesta. Hyvät lukijat, voin sanoa että jos joskus elämässäni olen ollut kauhusta kankea, niin sitä olin tämän tanskalaisen nähtävyyden matelijahuoneessa. Minulla on ihan HIRVEÄ käärmekammo, mutta minkäs teet kun kummilapsi veljineen haluaa kanssasi käärmehuoneeseen. Sinne siis vaan kärsimään iloisin mielin!

 

En voi suurentaa tätä mieheni ottamaa kuvaa käärmeestä, en vaan voi!! Olen raukka pelkuri, mutta blogi on minun niin siinähän olen sitten vain!

Mainittakoon myös, että tällä reissulla lepakko pissasi minun olkapäälleni. Kyllä. Yhdessä kasvihuoneessa oli nimittäin lepakkolauma, sellaisia suurempia noin oravankokoisia lepakoita kuin suoraan kauhuelokuvasta. Ne lentelivät vierailijoiden yllä kupolikaton tuntumassa ja tekivät tällaisia syöksylentoja ilmeisesti reviiriiään puolustaen, näin minä tämän saamani lepakkotervehdyksen tulkitsisin.

 

Siis voiko vangittu eläin syyttävämmin katsoa vangitsevan rodun edustajaa???

 

No comment!

 

Vierailijoita oli aika tiuhasti sateisena lauantaipäivänä, tämä sademetsämaailma vaikutti siis olevan yleisön suosiossa. Kuulemistani kielistä päätellen lähes kaikki vieraat olivat tanskalaisia. Eläinvieraat sademetsän seinien sisäpuolella taas olivat aika eksoottisia Tanskan leveysasteille.

 

 

Kasvihuoneista päästyämme vietimme iltapäivän nähtävyyteen kuuluvassa seikkailuleikkipuistossa. Ulkonaolo tuntui ensin vähän nihkeän kylmältä kun olimme viettäneet edeltävät kaksi tuntia kosteassa kasvihuoneessa, mutta  ilma oli onneksi selkeytynyt ja aurinkoinen. Ulkona oli kivoja viikinkityyliin rakennettuja puisia kiipeilytelineitä, torneja ja muita mukavia luonnonläheisiä rakennelmia. Tämä oli minusta paras osa retkestämme!

 

 

Minä sain viimein lepuuttaa hermojani ulkona sijaitsevien aitausten reunalla hengaillen ja possuperhettä ja pupuja katsellen. Joihinkin aitauksiin sai myös mennä sisälle ja silittää esim. vuohta tai ottaa vaikka pupu syliin. Kukakohan heistä päätyy seuraavaksi korppikotkan lounaaksi?

 

 

 

 

 

Rømø

Uusi vuosi ja uudet mahdollisuudet! Elektroniikkalaitteiden murheiden kryynin asetuttua Dr. Gutwill löytää tiensä blogimaailmaan miehensä koneen valloituksen kautta. Kameraan onkin tallentunut viime vuoden puolella monet retkikuvat ja tapahtumat, joita on kiva lähteä purkamaan harmaan ja kylmän pohjois-saksalaisen tammikuun ratoksi.

 

 

 

Marraskuun ensimmäinen päivä teimme päiväretken Tanskan puolelle Rømø -saarelle. Päivä oli niin kirkas ja aurinkoinen kuin vain saattoi ja koska olimme saksalaiseen henkeen varustautuneet outdoormeiningillä ja tuulenpitävillä vermeillä niin saimme nauttia ihanan raikkaasta säästä palelematta.

 

 

 

Saarella on myös luonnonsuojeluun rauhoitettuja alueita, mutta osalle hiekkarantaa pääsee ajamaan autolla. Tämä ranta todella ansaitsee nimen hiekkaranta, sillä tuntui että siellä ei tosiaan ollut muuta kuin hiekkaa ja rantaa silmänkantamattomiin. Autolla saa ajaa niin pitkälle kuin haluaa, periaatteessa vaikka ihan vesirajaan asti. Tuona tuulisena päivänä rannalla oli parkissa lähinnä surffailijoiden asuntovaunuja.

 



 

Mekin pistimme auton parkkiin ja teimme takapenkin tilalle takakonttiin pienen matkahuvilan, jossa istuimme ja nautimme edessä aukeavaa näkymää kuumat kaakaot käsissä.

 

 

Kameralla tuli myös vähän tehtyä kokeiluja ja yritin erityisesti saada sellaista "perspektiivit väärin" -kuvaa aikaiseksi, missä lokki näyttäisi isolta. Lisäksi otin muutaman lisäkuvan rannalle ajautuneista tavaroista kokoelmaani "vuoroveden tuotua".

 

 

Takakontissa istuessa meille alkoi peitoista ja takeista huolimatta kuitenkin tulla kylmä ja niin pakkasimme kamat kasaan ja ajoimme rannalta saaren sisäosaan metsäkävelylle (lue: geokätköilemään). Kuvat metsästä tulevat vielä ilmaantumaan täällä blogissa geokätköilylle omistetussa postauksessa. Lähtiessä kuvasin auton ikkunasta vielä aivan mielenkiintoisen maiseman, nimittäin leijamyyjän tuotteineen Rømøn hiekkarannalla. Hän ilahdutti pelkällä olemassaolollaan myös niitä, jotka eivät ostaneet leijoja, sillä näky oli upea!

 

 

 

 

Keväässä eksyneet

Lauantaina olimme pyöräretkellä meille uudessa maastossa, oli metsää ja merenrantaa ja rypsipeltoja. Vähän katsottiin suuntaa kartalta mutta oikeastaan matka oli päämäärä, mentiin vain minne nenä (lue: kätkö-app) näytti.

Kymmenisen kilometrin pyörälenkki muuttui yllättäin maastopyöräilyksi kun päätimme lähteä paluumatkalle ja katsoimme, että tuostahan päästään kivasti metsätietä pitki rantatielle, jota pitkin ajelemme takaisin parkkipaikalle, johon olimme jättäneet auton. Kiva metsätie oli savimutainen metsänhuoltotie, jossa oli kraaterimaiset traktorin jäljet. Etenimme sitä jonkin matkaa pyöriä taluttaen siinä toivossa, että tie vielä paranisi. 

Kun tajusimme että toivo oli turha oltiin siinä tietenkin jo niin pitkällä että takaisin kääntyminen ei tullut enää kysymykseen. Päädyimme rantaharjua myötäilevälle metsäpolulle, jota kaatuneet puut katkoivat, siinä nosteltiin sitten pyöriä ja poisteltiin punkkeja housun lahkeista. Polku oli pyörille niin hankala, että laskeuduime harjulta rannalle ja seuraava kilometri työnnettiin pyöriä rantakivikossa. Lopuksi löytyi paikka, josta pääsimme nousemaan taas harjulle ja sen päällä avautuvalle pellolle. Anteeksi maanviljelijä, mutta siinä pisteessä oltiin jo niin eksyksissä että oli pakko ottaa linnuntie seuraavalle tielle eli suoraan kylvetyn pellon poikki. Koitimme kyllä olla mahdollisimman vähän tallomatta arvokkaita heinänalkuja. 

Ja kyllä helpotti kun pääsimme peltotielle, joka olikin yksityistie välillä pelto-sikamaatila, joten saavuimme ns. takakautta tälle maatilalle ja sujahdimme nopeasti pihan poikki vahtikoiran pelossa. Koska siinä ei kuitenkaan ollut asuintaloa vaan pelkkiä huoltorakennuksia meitä ei huomattu ja niin pääsimme viimein varsinaiselle pyörätielle.

Autolla hengähdettiin ennen kuin jatkoimme matkaa ystäviemme siirtomaapuutarhaan. Siellä juotiin kahvit, josta minä jatkoin Valko-Venäjän matkaryhmää tapaamaan.

Istuimme ulkona intialaisessa ravintolassa syömässä matkaporukkamme kanssa ja 3/5 meistä jatkoi vielä matkaa peiton kanssa kaupungin puistoon. Iltakymmenen aikaan mieheni ja minun polkumme kohtasivat jälleen, pyörät telineeseen ja nokka kohti kotia.

Lehmien saartamana

Tänään me kaksi hobittia hiippailimme Tanskan puolella sunnuntaikävelyllä ja ihmettelimme, että miksi "Sormusten herra" kuvattiin kaukana Uudessa-Seelannissa kun Tanskastakin löytyisi hyvät kulissit hobittilalle. Kunnes tuli mieleen että ainiin, jos sitä USA:sta käsin lähtee kuvausmatkalle niin eipä se oo niin nuukaa että lentääkö sitä Uuteen-Seelantiin vai Tanskaan.

Parit pyöryläovet ja Kontu olisi valmis.

Seuraamamme polku johti kivalle puiselle sillalle ja portille, joka ei ollut lukossa.

Tästä portista menimme ja kiipesimme pienelle kukkulalle, jonne saavuttuamme meitä odotti kysyvä ilme....



Tämä lehmä oli kavereineen paikalla laiduntamassa. Kukkulan päällä oli penkki, jolle istahdimme ihailemaan hobittimaisemia. Takaamme kuului kova rouskutus ja lehmät olivat ilmeisesti uteliaita uusista tulokkaista, koska ne tulivat hivutustaktiikalla ahmimaan ruohoa aina penkkiä lähempää.

Mieheni, joka hamassa nuoruudessaan oli ystävänsä vanhempien maatilalla kesätöissä, kuulema osasi lukea lehmien ruumiinkieltä ja oli sitä mieltä, että ympärillämme oli neljä ystävämielistä daamia. Lopulta nämä ystävämieliset ammut patittivat meidät täysin ja istuimme penkillä lehmien saartamana. Siinä vaiheessa kun mieheni silitti uteliainta lehmää ja alkoi juttelemaan heidän kanssaan, olin minä lehmänoviisina jo hypännyt pystyyn ja matkalla porttia päin joten en saanut kuvaa tuosta hienosta man-meets-cow kohtauksesta. Vaikka eläimet tosiaan vaikuttivat rauhallisilta en silti saanut mielestäni tunnetta, että ne varmasti aistisivat minun olevan heikoin linkki ja liittoutuisivat minua vastaan. Mutta hieno ja erikoinen kokemus, että kävelypolku saattaa johtaa penkille keskelle lehmäaitausta.



Hivutustaktiikka oli verrattavissa lapsuudesta tuttuun peili -leikkiin. Aina kun käännyt katsomaan takanasi laiduntavaa lehmää se pistelee mitäänaavistamattomana ruohoa poskeen mutta onkin puoli metriä lähempänä kuin viime vilkaisulla.





Turvallisen välimatkan päästä otin kuvan penkistä, jolla istuimme.



Sunnuntai itämeren rannalla

Tälle päivälle oli luvattu jopa +17 astetta ja kun mieskin oli vielä eilen ostanut alennusmyynnistä uudet vaelluskengät niin päätös oli selvä: me lähdemme ulos! Pitkän talven jälkeen meitä tervehti pihalla kevät.

Kuvasta löytyy myös ahkera kukkaistyöntekijä.

Ajoimme itämeren rannalle kävelylle. Parkkipaikalta vietti loiva kävelytie määränpäähämme. Tässä kohtaa näky oli vielä aika tyly kieltokyltteineen...

...mutta itse merenranta oli karussa kauneudessaan kiireetön ja kyltitön.

Säätiedouksesta huolimatta lähdin kävelylle lähes talvivermeissä. Siirtymisvaihe keväisempään pukeutumiseen ottaa aikansa. Mutta ilma oli tosiaan niin leuto, että kaulaliina lähti kättelyssä. 

Tuulivoimaa: kaksi modernia tuulimyllyä

Miesvoimaa: kaksi kalastajaa

Saimme ihailla rantataidetta ja joku hetken ikuistamista tavoitellut lapsenlapsi oli kirjoittanut suurin kirjaimin hiekkaan: "Täällä olivat Tim ja mummi".  Mummi on saksaksi "Oma".

Ylös törmälle johtivat rappuset jos toisetkin. Näillä kulmilla maanviljelijät omistavat viljelymaana pidetyt törmäiset rantatontit, mutta eivät törmien alla kulkevaa rantakaistaletta. Jotkut rappusista taisivat kylteistä päätellen johtaa suoraan viljelijän takaovelle.

Me lähdimme seuraamaan näitä viehättäviä kivirappusia ja päädyimme kylvömaalle.

Tämä on pelto merinäköalalla! Itämeri aaltoilee nimittäin 10-15 metriä alempana oikealla. Puut kasvavat törmässä ja yrittävät estää pellon pienemistä lunnonvoimien johdosta. Jatkoimme kävelyretkeä peltojen poikki ja seikkailimme hiljaisia kyläteitä pitkin. Mies bongasi tämän talon ulkoroskiksen tien vierestä ja mietti että mitenköhän noilla kun meitäkin jo joskus laiskottaa viedä roskat, vaikka matkaa on vain kerrostalon pihalle...

Eväät syötiin lopulta avomeri edessä ja aurinko takana. Lämpimän ja pilvisen päivän ainoa, puoli minuuttia kestänyt suora auringonpaiste sattui juuri meidän eväshetkeen. Ja kyllä sämpylät maistuivat kolmen tunnin vaelluksen jälkeen!