Seikkailu sumuisilla vuorilla

Hiekkakivivuoriston vaellusretkemme sumuisena lauantaipäivänä suuntana oli "mennään metsään ja katsotaan minne päädytään". Meillä oli vaelluskartta ja koko päivä aikaa joten päätimme aina vaelluspolkujen risteyksissä voimien mukaan valita seuraavan mutkan ja tien. Päivä aloitettiin aamupalalla kahvilassa, jonka jokaisella vieraalla oli sanomalehden sijaan vaelluskartta levitettynä pöydällä (myös meillä).

Aamupalaan kuului kaksi sämpylää ja kokonainen -niin mikä tuo oikeastaan on nimeltään?- tarjoilutötsä leivänpäällisiä sekä keitetty kananmuna. Muna oli peräisin kanasta nimeltä Luisa, jonka tarjoilija tunsi henkilökohtaisesti kuten hän meille kertoi.

Auto jätettiin kylään vuoren juurelle, josta nousu alkoi. En pistäisi vastaan jos joku lahjoittaisi minulle vihreän omakotitalon pienessä kylässä sumuisten vuorten juurella.

Meidän loistavaan vaelluskarttaamme, jonka ostimme Dresdenin keskustasta turisti-infosta, oli merkitty myös kaikkien vaellusreittien vaikeusasteet. Valleus oli sallittu vain merkityillä poluilla, mikä minusta on hyväksi metsälle sekä intomieliselle vaeltajalle. Koska lauantai oli ensimmäinen valleuspäivämme, me uhkuimme reipasta retkeilymieltä ja päätimme heti alussa valita mielenkiintoiselta kuulostavan vaikean reitin nimeltä "Stiegenweg", joka kartan mukaan johtaisi näköalapaikalle parinsadan metrin korkeuteen.

"Stiegenweg" on suomeksi "nousupolku" ja tässä tapauksessa nimi oli enne. Allaoleva kuva on vain yksi otos nousupolusta, joka siis todellakin koostui 99,9% enemmän tai vähemmän jyrkistä tikapuista eli allaolevan kuvan kaltaisista kuvista toisensa jälkeen. Henkilö joka keksi lorun "ABC, kissa kävelee, tikapuita pitkin taivaaseen" sai idean mitä varmimmin Stiegenwegillä yrittäessään loruttelemalla saada huomion muualle maitohappopohkeistaan. 

Yhä ylös yrittää...

Ylhäältä emme sääolojen vuoksi nähneet Elben laaksoon, mutta sumuisessa ylhäydessä oli myös oma taikansa.

Ja minnes sitten?

Seikkailumieliset vaeltajat ottivat tietenkin suunnakseen reitin "Wilde Hölle" eli vapaasti suomennettuna "Hurja Tuonela". Tämä Dresdenin lähellä sijaitseva hiekkakivivuoristo on muuten erittäin monipuolinen. Sunnuntain Bastei -turistivaelluskohteen reitti oli edellisen postauksen otsikon mukaan "jokamiehen vaellus" ja siellä näimme päivän mittaan satoja turisteja. Hurjan Tuonelan polku taas oli vääntyneiden koivujen varjostama sekä kivikkoinen, eikä meitä tällä vaelluspolulla tullut vastaan yhden käden sormia enempää kanssavaeltajia.

Sitä ei voi ylittää..sitä ei voi alittaa...eikä sitä voi kiertää...täytyy siis mennä sen läpi!

Hurja Tuonela ei ollut pelkkää ryteikköä vaan maastoltaan hyvin vaihteleva ja mielenkiintoinen vaelluspolku.

Hurja Tuonela johti meidät korkeuskäyriä hieman alemmaksi ja päätimme seuraavassa vaelluspolkujen risteyksessä lähteä päivän viimeiselle nousulle. Nousun päämäärä oli tällä kertaa hieman kauempana sijaitseva näköalapaikka, joka oli kartassa merkitty luolaksi ja nähtävyydeksi. Meitä ympäröivä luonto tarjosi myös monia nähtävyyksiä, joita ei löydy kartalta.


Tämä kannon nokassa kasvanut pieni kuusen taimi oli niin sympaattinen kaveri, että hää pääs heti makrokuvaan.

Ei ehkä ensilinjassa sympaattinen, mutta sitäkin mielenkiintoisempi puusieni, jota ensin luulin purkaksi.

Päivän viimeisellä etapilla päädyimme sellaisille polkutaipaleille, joista en vain Lapissa vaeltaneena ollut osannut uneksiakaan. Vaellus ei siis välttämättä ole sellaista leppoisaa, tasaista nousua tunturin laelle ilman sydämentykystä, vaan sei voi olla myös...


...adrenaalipommi kun pitää mennä esimerkiksi tällaisesta polunmutkasta. Tämä oli jännä paikka, minä aiheutin pienen suman polulla kun liimauduin kiinni kallionseinämään ja etenin noin sentin tunnissa. 

...toinen adrenaalimutka...

Tällä "polulla" jalat pistettiin alempien kahvojen päälle, ylhäällä kädet pitivät kiinni pidemmistä kahvoista.

Näköalaluola laaksonäkymällä oli loppujen lopuksi ihan kiva, mutta tällä vaelluspätkällä itse matka oli ehdottomasti se päämäärä näin jälkikäteen katsottuna. Luola oli laavumainen, se ei siis johtanut missään sokkeloissa itse kallion sisälle vaan oli kuin avara katettu teatterilava. Luolapaikalla oli verrattain paljon vaellusliikennettä ja luokkaretkiläisiä eväitä syömässä. Mekin söimme eväät tällä paikalla nimeltä "Idagrotte" eli Idan luola. Emme valitettavasti saaneet mistään selville kuka tai mikä Ida on tai oli. Mutta bongasin sen sijaan Dresdenin vastineen Mount Rushmorille: Mount Koiranpää. Minusta tämä uljas kuono peittoaa presidenttien kivipäät mennen tullen! (Toim.huom. tämä nähtävyys ei vielä ole löydettävissä painotuotteista kuten vaelluskartoista, mutta Dr. Gutwillin asiaakoskeva kirjelmä Dresdenin liikunta- ja terveyslautakunnalle korjannee pian asian.)

Mount Koiranpää

Eväät syötyämme alkoi lasku takaisin laaksoon ja parkkipaikalle. Valitsimme helpon reitin, joka sekin oli nimeltään "nousupolku", mutta koska kuljimme sitä alasuuntaan oli meno kevyttä. Tämä iltapäivän nousupolku ei tosin koostunut tikkaista vaan porrasaskelmista. Koska tämä polku oli loivempi, oli se samalla myös huomattavasti pidempi kuin aamuinen tikapuutie. Itse keksi kädessä alas hölkötellessä minua vastaan tuli pariskunta, joka ei laskenut nousupolkua vaan oikeaoppisesti nousi tätä nousupolkua. Kasvojen värityksen perusteella ei heilläkään tainnut olla kylmä, vaikka päivä olikin sateinen.