Oodi keittotaidottomille

Kun ruoanlaiton lahja oli jaossa niin minä olin kulman takana lukemassa bussiaikataulua. Ensimmäisestä hiekkakakusta lähtien, läpi koulun kotitaloustuntien ja myöhemmin aikuisiässä jokainen meistä lienee kerännyt omanlaisiaan kokemuksia kokkauksen saralta. Jonkun kohdalla ruuasta ehkä tuli harrastus, toinen kokkaa muuten vain hyvin, kolmas ei osaa kokata mutta haluaisi oppia.

Itse elin pitkään siinä uskossa, että kuuluisin tähän kolmanteen ryhmään. Kuitenkin kun lauantaina keitin spagettia ja vesi kiehui yli, kun jälkikäteen piti taas raapia palanutta pastankeittovettä liedestä, kun avasin sen Barillan valmiskastikepurkin ja lusikoin sitä spagettiannoksen päälle, niin totuus iski minuun kuin tietoisuus siitä, että levy jäi päälle. Olen keittotaitojeni suhteen taantunut ja hyvä näin. Ihailen muita, jotka kokeilevat reseptejä ja osaavat tehdä nopeasti hienoja annoksia siitä, mitä kaapissa sattuu olemaan. Mutta minä kokkaan iloisesti huonosti, enkä ainakaan lähiaikoina aio parantaa olemattomia taitojani.

Olen se kokkikoulun osanottaja, joka tulkitsee lihapullataikinan reseptin kohdan "lisää sipulipussikeitto" niin, että keittää pussikeiton valmiiksi pussin ohjeen mukaan ja mielenkiinnolla kyselee kurssin vetäjältä, että eikö tämä 500 gramman lihapullataikina tule hieman vetiseksi kun siihen laittaa kaksi litraa keittoa. Olen se henkilö, joka kustantaa kebabravintolan omistajan kesäloman, olen pitsakuskille se tuttu kasvo, olen se kantava voima joka yhdessä ruokaa laitettaessa ilmoittautuu vapaaehtoisesti pilkkomaan sipulia ja tekee sen antaumuksella. En kokkaa hyvin ja olen ylpeä siitä.

Olen tullut siihen tulokseen, että on todennäköisesti olemassa ihmisiä, jotka ovat geneettisesti joissakin muissa asioissa kuin ruoanlaitossa hyviä. Kun puuttuu ruoanlaittogeeni niin keittotaidon puute ei johdu yrityksen puutteesta. Sallikaa minun kertoa esimerkkinä erään leivän kärsimystarina. En tiedä mikä minuun iski kun yhtenä päivänä mieleeni tuli, että alankin itse leipomaan leipää. Pimahdin, vintti pimeni, kupit tippuivat yläkomerosta, muumit poistuivat laaksosta. Internetistä tilasin leipäreseptikirjan ja ohjeen mukaan aloin kasvattamaan hiivataikinaa, jota piti ruokkia tasaisesti aina 12 tunnin väliajoin. Muistin kaksi ensimmäistä kertaa ja taikina kasvoi lupaavasti, mutta lopulta se homehtui hoidon puutteessa ja minun piti heittää Hermanni menemään.

Leipäkirja ei ollut silti turha ostos, mies lupasi kasvattaa taikinan valmiiksi. Elämässä erityisen arvokasta on, että jokaisella on omat vahvuutensa. Joku osaa loihtia maittavia ruoka-annoksia, joku osaa olla ruokavieraana.