Jokamiehen vaellus

Matkakertomus jatkuu sen seuraavalla, vaelluspainoitteisella osiolla! Tässä postauksessa kerron  turistivaelluskohteesta nimeltä "Bastei". Hotellilta ajoimme ensin Elbe -joen varrelle erään pikkukylän turistiparkkipaikalle ja ylitimme sitten joen lautalla, koska parkkipaikka oli väärällä puolella jokea. No problem - lauttamatka kesti peräti viisi minuuttia. Lautan saapumista odotellessa meillä oli joen väärällä puolella mielenkiintoista katseltavaa.

Tuona pilvisenä mutta lämpimänä sunnuntaina oli Elbemaratoni nimittäin houkutellut monta juoksijaa kalkkiviivalle. Jos joskus juoksisin maratonin niin tämä olisi varmasti kiva reitti. Tasaista maastoa Elben rantaa pitkin, taustalla näkyvät jylhät vuoret ja matkan varrella juostaan suloisten pienten kylien läpi.  

Bastei -silta ja sen kupeessa oleva keskiaikainen vuoristolinnake ovat vierailemamme itäsaksalaisen hiekkakiviluonnonsuojelu- ja vaellusalueen kuuluisimmat kohteet. Huipulle olisi päässyt auto- tai bussikyydilläkin, mutta nousu on myös jalan tehty mahdollisimman helpoksi. Me söimme lounaan vaelluksen jälkeen kylässä, jonka melkein jokaisessa talossa oli kahvila tai vähintään huone vuokrattavana.

Jalkapatikka huipulle on n. 800 metriä pitkä. Eräs turistiryhmiä kuljettava pikkubussin kuski muuten huiputti huipulle haluavia: hänen lauttarantaan pystyttämässä mainoskyltissään luki nimittäin "vielä 12 km huipulle, täältä autokyyti kätevästi". Tämän mainoksen luettuamme me olimme ensin vähän neuvottomia, koska olimme lukeneet että nousu olisi vain vajaan kilometrin pituinen. Pienen pähkäilyn jälkeen selvisi sitten, että autolla tai bussilla matkaa huipulle on nuo 12 km, jalkapolku on huomattavasti lyhyempi. Mutta eikö ole ärsyttävän harhaanjohtavaa mainontaa kyytikaupan jouduttamiseksi, mekin olimme jo melkein varaamassa autoa kun emme olleet varautuneet noin pitkään nousuun!     

Turvallinen, loiva ja leveä polku huipulle

Tämän turistinähtävyyden voi mielestäni saavuttaa jokainen kunnosta riippumatta. Matka huipulle meni jalan leppoisasti puolessa tunnissa. Sillalle vievällä polulla näkyikin niin japanilaista turistia pikkutakissa ja lakkakengissä kuin myös senioriryhmiä kävelykeppeineen.

Bastei -silta oli olemassa jo keskiajalla puusta rakennettuna versiona ja 1800 -luvun alussa valmistui tämä nykyinen kivisilta. Nousu sillalle ja sillalla käppäily oli ilmaista, mutta keskiaikainen linnake oli aidoitettu alue, jonne piti maksaa 1,50 € pääsymaksua. Me maksoimme tämän hinnan ja se kannatti, koska tuolta linnakkeen puolelta oli parhaat näkymät sillalle ja sen ympäristöön. Eräs meidät aidoitetun alueen ulkopuolella ohittanut turisti tuhahti että "kivet kuuluvat kaikille!" ja hän ei ilmeisesti periaatteesta halunnut maksaa maisemien ihailusta. Minusta oli ihan ok maksaa, koska ensinnäkin linnakkeen puolella oli myös infotauluja ja toiseksi jos en olisi halunnut maksaa niin minun olisi tarvinnut vain odottaa kello iltakuuteen, jolloin kassaneiti kyltin mukaan lopettaisi työnsä ja vierailijoita pyydetään tästä lähtien ystävällisesti pistämään 1,50 € aitaan kiinnitettyyn lippaaseen ennen kuin he käyvät peremmälle. Tällainen luottamus tiuhaan vieraillussa turistikohteessa hyvitti hieman pikkubussimiehen aiheuttamaa ärsytystä.



Silta minun kuvaamani, sama kuva on myös maailmanjakelussa Windowsin taustakuvana.

Tästä maisemasta en meinannut saada kyllikseni, aivan mahtava.

"Linnake" ei ehkä ihan kuvaa sitä, mitä me huipulla näimme, sillä kyseessä oli oikeastaan linnakkeen muinaisen sijainnin katsastus. Näitä hiekkakivipaaseja yhdistivät keskiajalla puiset sillat ja siellä täällä oli myös muutama maja tai vartiotuli. Koska huipulla tunnetusti tulee, asutus on muutaman vuosisadan huipputuuletuksen saatossa tuhoutunut, mutta asutuksen merkkejä oli vielä nähtävissä. Niitä ei olisi kyllä muuten tunnistanut, ellei paikalla olisi ollut infokylttejä tyyliin "tässä oli maja", "tässä oli vesisäiliö". Valitettavasti "tässä istui joku syömässä banaania" -paikan tunnisti ilman kylttiäkin. Linnakkeen puusillat oli uudelleenrakennettu hyperturvallisilla terässilloilla, joista tosin näki läpi eli pientä mukavaa jännitystä tämän kohteen tutkimisessa oli. 

Jos tämän ritilän läpi tippuisi vaikka autonavaimet niin pudotusta olisi n. 300 metriä.

Hiekkakivivuoristo on Saksassa myös kiipeilijöiden keskuudessa hyvin suosittu luonnonpuisto, koska pehmeä hiekkakivi soveltuu hyvin kiipeämiseen ulokkeinneen ja muodostelmineen. Meidän päiväretkemme uskomattomin näky oli kun tätä kaunista maisemaa kuvatessa tajusin, että huipulla seisoi kaksi ihmistä. Miten ne oli päässeet sinne ja miten ne pääsee alas? Alhaalla näkyvän kuvan keskimmäisen kivimuodostelman huipulla ei kasva kahta puutaa vaan nuo hahmot ovat kiipeilijäkaverukset, jotka heiluttivat meille!