Erään haaveen tarina

Ensi vuonna täytän kolmekymmentä vuotta. Oletko huomannut, että ihmisillä yleensä on haaveita, joitten haavemaisuus on kytketty tiettyyn aikamääritteeseen. Mennä naimisiin tietynikäisenä, niin ja niin monta lasta tiettyyn ikään mennessä, aloittaa oma yritys, haalia omaisuutta, ostaa kesämökki, tehdä maailmanympärimatka, suorittaa moottoripyöräkortti. Minullakin on yksi suuri haave, asia, jonka haluaisin tehdä ennen kuin täytän kolmekymmentä. Olen pitänyt sitä hauskana ideana, todennäköisyyden puolesta samoilla linjoilla lottovoiton kanssa, että juoksisin maratonin ennen 30. syntymäpäivääni.   

Ja kävi niin, että ystäväni Ilmari sanoi tässä vähän aikaa sitten, että hän aikoo juosta maratonin. Juteltiin juoksusta, kerroin hänelle tästä haavekuplastani, sitten juteltiin ihan muusta ja en enää edes muistanut, että olin kertonut hänelle tästä haaveestani. Kunnes Ilmari alkoi lähettelemään minulle sähköposteja, joihin hän liitti linkkejä löytämiinsä maratonijuoksuihin, joihin voisin osallistua.  Näillä sivuilla vierailin haaveillen, katselin niitä kuin myytäviä asuntoja, jotka ovat ihania, mutta auttamattomasti liian kalliita.

No sitten kävi niin, että toisaalla ollessani mieheni lähetti minulle viime viikonloppuna tekstiviestin, että mennäänkö illalla katsomaan elokuva nimeltä “Sein letztes Rennen” = “hänen viimeinen juoksunsa”. En ollut kuullut tästä elokuvasta mitään, ajattelin että ehkä se on joku ravielokuva. Viimeinen juoksu oli kuitenkin saksalainen tragikomedia kuvitteellisesta saksalaisesta maratoniolympiavoittajasta, joka alkaa vanhalla iällä treenaamaan vanhainkodista käsin Berliinin maratonia varten. Elokuva oli vaikuttava ja käsitteli hienotunteisesti vaikeaa aihetta, nimittäin hyvän vanhustenhoidon puutetta vanhenevassa yhteiskunnassa. Mutta “Viimeinen juoksu” sai minussa aikaan muutakin kuin myötätuntoa ja yhteiskuntakriittisyyttä:  YLITIN RUBIKONIN!

Ai minkä? Tämän haaveen tarinaan kuuluu tässä kohtaa pieni sivujuoni saksalaisesta elokuvasta Rooman keisariin Julius Ceasariin. Kun Ceasar ylitti sotajoukkoineen kahden italialaisen provinssin rajalla sijaitsevan Rubikon -joen tammikuussa vuonna 49 AD, totesi hän “alea iacta est” ja tiesi aloittaneensa sisällissodan. The point of no return, ken tästä käy saa kaiken toivon heittää. Saksassa tunnetaan hyvin sananlasku “ylittää Rubikon”, joka kuvaa hetkeä jolloin ihminen peruuttamattomasti päättää ryhtyä johonkin riskialttiiseen. 

Motivaation psykologiaa tutkinut Heinz Heckhausen kehitti tästä teorian, joka on nykypäivän opiskelijoille tuttu nimellä “Rubikonmodell der Handlungsphasen”. Heckhausen jakaa motivaation neljään vaiheeseen, joista kaksi ensimmäistä ovat “mietitään” ja “suunnitellaan”. Toisin sanoen, katsellaan maratonijuoksujen kotisivuja internetissä ja haaveillaan. Kaikki suunnitelmat ja mietinnät eivät päädy Rubikonin toiselle puolelle, mutta kun Rubikon on ylitetty, ihminen alkaa toimia ja toteuttaa päämääränsä. Kolmas ja neljäs vaihe ovat siis tois puol jokkee – nimeltään “toiminta” ja “lopputuloksen arviointi”.

Viime viikonlopun elokuvakäynti herätti minun sisäisen Ceasarini ja pistin internetissä hakusanaksi “marathon vorbereitung 1 jahr” ja päädyin tänne. Siis onko tämä mahdollista! Saksalainen TV-ohjelma seurasi muutama vuosi sitten vuoden ajan viittä ihan tavallista, ei erityisen urheilullista ihmistä, jotka valmistautuivat vuoden ajan maratonia varten. Sivulta löytyi kahdelletoista kuukaudelle yksityiskohtainen harjoitussuunnitelma, jonka on kehittänyt asiantuntija. Näitä trainingsplaneja silmäiltyäni ilmoittauduin sitten siltä istumalta Berliinin maratoniin, 28.9.2014.

Tämän viikon maanantai oli ensimmäinen päivä Rubikonin toisella puolella. Suunnitelman mukaan maantaina piti ostaa juoksupäiväkirja. Check.            

Tiistaina piti juosta 30:n minuutin rauhallinen lenkki. Check. Keskiviikkona piti pitää lepopäivä. Check. Tänään piti juosta 40:n minuutin rauhallinen lenkki. Check. Ja huomenna on taas lepopäivä ja tehtävänä on varata aika lääkäriin, jossa tehdään sydämen rasitustesti ja katsotaan mikä pulssi olisi minulle terve harjoituspulssi.

Olen siis neljä päivää lähempänä haavettani. Ja tarina jatkuu - alea iacta est.  

Kolme päivää Varsovassa

Matkakertomukseni post scriptum on kuvapainoitteinen esittelykierros Varsovaan sellaisen turistin silmin, joka on viettänyt edelliset kaksi viikkoa EU:n ulkopuolella Valko-Venäjällä. Ensinäkymä päärautatieaseman asematunnelista kömmittyämme olisi voinut olla Berliini, Hampuri, Frankfurt tai muu keski-eurooppalainen suurkaupunki.

Varsova on ehdottomasti matkan arvoinen, kaunis kaupunki. Mieleeni jäivät eritysesti Varsovan todella vaikuttava kolmen eri uskonnon kattava kilometrien laajuinen hautausmaa, sodassa tuhoutunut mutta uudelleenrakennettu kuninkaanlinna, elävä turistien valoittama vanha kaupunki ja hyvät ravintolat. Kahden viikon neuvostoliiton jälkeisen kafkamaisen tunnelman jälkeen me tunsimme olevamme Varsovassa “kuin kotonamme” ja luottotulkkimme sai vihdoin siirtyä eläkkeelle kun joka paikassa saimme asioitua englanniksi.

Nämä lomamme kolme viimeistä päivää vietimme neljän tähden hotellissa Polonia Palace. Valko-Venäjällä odotin aika ajoin ahtaanpuoleisessa lomakämpässämme innolla näitä hotellipäiviä kun tuijottelin katon homeläiskiä tai vapautin tukkeutunutta viemärinputkea haarukalla, mutta yllätyksekseni huomasin hotellissa kaipaavani lomakämppää, jossa me viisi matkalaista elimme ja olimme yhdessä. Se seikkailun maku jäi Minskiin ja Grodnoon Lenin –patsaan valvovan silmän alle ja muuttui Varsovassa yhteiseksi retkihengeksi.       

Hotellimme sijaitsi rautatieaseman välittömässä läheisyydessä kulttuurin- ja tieteenpalatsia vastapäätä. Palatsi on Varsovan korkein rakennus ja se oli aikoinaan Neuvostoliiton lahja Puolalle. Ystäväni kertoi, että legendan mukaan viisikymmenluvun varsovalaiset saivat valita, haluavatko lahjaksi metrolinjan vai tämän palatsin. Polonia Palace oli kaikin puolin hyvä hotelli ja sopii varmasti vaativallekin lomalaiselle. Hotellivieraina olimme ehdottomasti nuorimmasta päästä. 
Kolmen päivän aikana kävelimme kaupunkia kulmasta kulmaan ja kuljimme useasti vanhan kaupungin läpi. Siellä riitti yöhön asti elämää ja turisteja. Kun Valko-Venäjällä ajoittain tunsimme itsemme vuoden ainoiksi turisteiksi olimme Varsovassa tässä suhteessa vain pisara valtameressä.

Katolinen kirkko oli Varsovassa näkyvissä, kaupungilla oli kirkkoa kirkon vieressä. Kävimme muutamissa kirkoissa sisällä ja siellä vierailijoihin vedottiin muuan muassa näillä iskulauseilla:
 
Emme tutustuneet kulttuurin- ja tieteenpalatsiin vain ulkopuolelta vaan kunnon turistien tavoin kävimme myös huipun näköalatasanteella vilkaisemassa Varsovan kattojen yli. Tasanne ei ollut mikään pieni vapiseva parveke vaan leveä ja holvimainen, eli myös korkeanpaikankammoiset vaivautukoot!

Vanhassa kaupungissa vierailimme sisällä kuninkaanlinnassa, joka on Unescon maailmanperintölistalla. Olimme todella tyytyväisiä audioguideihimme ja vaikka laite oli yhtä hintava kuin itse sisäänpääsy, suosittelen sitä silti ehdottomasti. Tältä mekaaniselta matkanjohtajalta sain muun muassa tietää. että kuninkaanlinna on toisen maailmansodan jälkeen entisöity kokonaan. Sodan jälkeen linnasta jäi pystyyn vain yksi ainoa seinä. Linnanaukion paikalle asetettiin jälleenrakennusta varten jättimäinen säästölipas, jonne moni varsovalainen ja puolalainen laitti rahaa, sillä linnan jälleenrakennus sai sodan jälkeen myös symbolisen arvon. Kuninkaanlinnan sisäpuolella kaikki kellot on pysäytetty aikaan 11:15, jolloin ensimmäinen pommi iski Varsovaan.
Kuninkaanlinnan lisäksi vierailimme myös toisessa kuninkaallisessa historiallisessa kohteessa, joka sijaitsi kauempana keskustasta. Matkaoppaamme kartassa luki “vesilinna” ja odotuksemme olivat kuninkaanlinnan jälkeen ehkä liian korkealla kun renesanssin ajan kuninkaallinen huvi- ja virkistysmaja tuntui meistä “ihan kivalta”. Vaikka virkistysmajan viisi tai kuusi huonetta olivatkin näyttäviä niin mielenkiintoisinta käynnissä oli kuitenkin tällä kertaa se mitä EI näkynyt. Pääsali oli restauroinnin alaisena ja takanpieli näytti pressun takana todella aavemaiselta. 
  
Varsovassa oli paljon historiallista nähtävää, viihtysiä puistoja ja elokuun puolivälissä täydellinen lomasää. Loppuun tilannekuva nimeltä “Edestä ja takaa”, jonka otin matkan varrella eräässä viihtyisässä puistossa. 

Technorati-Tags: Varsova,matkakertomus

 

Bye bye Belarus – Witam Varsova!

Matkakertomukseni viimeinen osa kertoo paluumatkastamme. Alkuperäisväestöystäväni kotikaupungin jätimme taaksemme aamuvarhain, taksi haki meidät lomakämpältä ja neljän aikaan olimme rautatieasemalla unihiekat silmissä jonottamassa passintarkastukseen. Systeemi oli samanlainen kuin lentokentillä: passintarkastuksen läpi pääsi odotusalueelle, josta sitten mentäisiin suoraan rajan ylittävään junaan. Passitarkastuksessa tapahtui muuten pieni pattitilanne meidän matkaseurueemme kohdalla ja kanssajonottajat alkoivat jo hypistellä hermostuneesti passejaan ja muljauttelemaan silmämuniaan. Neljän ulkomaalaisen samanaikainen paikalle ilmaantuminen aiheutti epäilyksiä, mutta paperimme olivat kunnossa ja passikuvat omistajiensa näköisiä.  

Rajanylitys ja junamatka olivat ikimuistoinen tapahtuma. Tällä junavälillä vodkan ja tupakan salakuljetus kukoistaa ja voi sitä kekseliäisyyden määrä. Jo junaa odotellessa saatoimme terminaalin vessassa käydessä seurata, miten ilmastoteipillä tupakka-askeja kiinnitettiin siinä vessan käytävällä vartaloihin. Sama meininki jatkui myös itse junassa. Eräät kanssamatkustajamme asettuivat tyynen rauhallisesti työkalukassillisen kanssa kahden vaunun väliseen tilaan (ks. kuva), pimensivät jätesäkillä ovien ikkunat sisäpuolelta ja jäivät sinne. Voin sanoa, että kun liikkuvassa junassa muutama matkustaja barrikadisoi itsensä näkymättömiin ruuvimeisseleiden kanssa niin sitä huomaa kysyvänsä itseltään, että mitäköhän siellä jätesäkin takana tapahtuu ja mitenkä se vaikuttaa matkan etenemisen turvallisuuteen. Älkää pliis irroittako sitä jarrua, vaikka sen tilalle mahtuisikin piiloon pari kartonkia. Kun muovit poistettiin ikkunoista, salakuljettajat poistuivat tahoilleen ja vaunujen välitila näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut.      

Kaupungit valot

Perjantai-iltana olimme kotikaupunkini kaduilla ulkoiluttamassa uutta kameraa ja itseämme. Hurjaa miten erilaisen tuntuman yökuvista saa, päiväsaikaan pienehkö kotikaupunkini on nimittäin söpö ja eläväinen. 

Kävelyn jälkeen olin vielä niin öisen kaupungin valojen lumoissa, että menin kameroineni parvekkeelle aikeenani ottaa vielä muutama kuva lisää. Hyvää öistä näkymää ei kuitenkaan ollut mihinkään suuntaan - paitsi sisälle!

Rakkaat lukijat, yöteemaan liittyen kysymys teille: ystäväni järjestää muutaman viikon päästä syntymäpäiväjuhlat, joitten teemana on "hahmoja yössä". Hän toivoo vieraitten tulevan naamiaisasuissa juhliin ja tähän mennessä ainoa ideani oli pukeutua pöllöksi. Myös Herra Hakkarainen olisi ollut kiva, mutta tämä mainio vuohi on valitettavasti lähes tuntematon täällä Saksassa. Mikä voisi olla muu hyvä naamiaisasu?

Tuntematon taiteilija

Isosiskoni mallin mukaan minä pidin muutama vuosi sitten syntymäpäivänäni juhlat, joihin toivoin vieraiden tuovat tuomisena oman ohjelmanumeron. Tietovisa, musiikkiesitys, tanssi, runo, ihan mitä tahansa. Tämä "syntymäpäivägaala" on jäänyt mieleeni yhtenä parhaimmista synttäreistäni.

Juuri tänään, noin viitisen vuotta myöhemmin ja syntymäpäiväänkin on vielä pari kuukautta, tulee minulle mieleen tämä syntymäpäiväjuhla siksi, että kirjoituspöydän ja blogikirjoituksen ääressä saan tänäänkin nauttia erään vieraan silloisesta ohjelmanumerosta. Sairaanhoitajana työskentelevä ystäväni, joka ei omasta mielestään "osannut mitään", antoi minulle juhlien jälkeen lahjaksi omatekemänsä syntymäpäiväni kuvituksen. Kuva on piiretty A3 -paperille hiilellä ja lyijykynällä ja kehystetty puukehyksin, jotka ystäväni maalasi vaaleanpunaiseksi. Iloisen muistojen lisäksi tämä kuva kertoo siitä, että jokaisella ihmisellä on omat lahjansa ja taitonsa. 

Töissä ja ihan arkipäivässäkin huomaan muuten usein, että ihmiset ovat valitettavasti aika tehokkaasti omaksuneet maailman turhimman lauseen "omakehu haisee". Haluaisin vastapainoksi kielenkäyttöön lentävän lauseen, wanhan kansan sanonnan: "omakehu päivässä pitää psykologin loitolla". 

 Missä sinä olet hyvä? Mistä saat kehuja muilta?

Vuoroveden tuomaa

Uuden työviikon alkuun muutama kuva rannalta ajatuksia siivittämään. Lomalla Tanskassa minusta oli hauska kerätä kuvia sarjaan "löytöjä rannalta". Samaan tapaan kuin vaikka kirpputorilla saatan miettiä, että millainenkohan ihminen tämän esineen on aikoinaan omistanut, niin mietin, että mistäköhän nämä esineet ovat rannalle aaltojen mukana huuhtoutuneet.

Seurasimme kilometrikaupalla syksyistä, karun kaunista rantaviivaa.

Golfpallo on löytänyt kivenkolon kodikseen.

Hiekkalaatikko.

Näitä kivimonumenttejä eivät aallot ole tuoneet mukanaan, mutta lasken ne silti rantaesineiksi. Taka-alalla näkyvät kuohuvat aallot, jotka toivat ilmaan niin paljon kosteutta, että kameran linssi huurtui heti kättelyssä.

Rantahietikolla oli tiheässä rapuluurankoja - ja paikalliset lokit olivat suuria ja pulleita.

Eräällä kävelyretkellä vastaan tuli roskalinnake.

Joku oli ollut rannalla sydämen asialla.

Rannalta löytyi monia erilaisia ilmapallotakkuja. Mihinköhän juhlaan on ostettu pallot tekstillä "Bella Italia".

Mitä sinä olet löytänyt rannalta?

Hautausmaita

Onkohan jokaisella ulkomaanmatkalaisella omat "nämä täytyy nähdä" vakiokohteet, jotka kiinnostavat ulkomaasta riippumatta? Kun minä olen matkoilla, minua kiinnostaa aina käydä tavallisessa ruokakaupassa, kirkossa tai kirkoissa, hautausmaalla, mahdollisuuksien mukaan yksityisasunnossa ja nähdä paikallinen yliopisto. Nämä ovat ne viisi kovaa. Ja ellei se edellyttäisi sairastumista, kiinnoistaisi minua vielä kokea paikallinen terveydenhuolto potilaan näkökulmasta.

Valko-Venäjällä sain ilokseni matkaelämyskvintettini täyteen ilman tätä sairasbonusta. Grodnossa kävimme kahdella ortodoksien ja katolisten hautausmaalla sekä vielä muistomerkkinä perustetulla sankarihautasmaalla. Hautausmaat erosivat huomattavasti Saksan ja Suomen hautausmaista, jotka olen nähnyt. Hautoja oli tiheämmin, hautausmaalla ei ollut huoltoa vaan omaiset hoitavat - jos hoitavat - itse haudat. Kävellessämme hautausmaalla siellä oli minusta läheisempi tunnelma, koska useimmat hautakivet on koristettu vainajien potreteilla. Ystäväporukassa mietimme, että haluaisimmeko itse omakuvan hautakiveen. Mielipiteitä löytyi useampia, joku halusi nimettömän haudan, toinen antaisi omaisten päättää. Minä miellyin ideaan valokuvasta hautakivessä. Tähän vaihtoehtoon verrattuna ajatus siitä, että elämäni summa summarumana hakattaisiin joskus vain pelkkä nimi, syntymäaika ja kuolinpäivä hautakiveen tuntui näitten hautojen äärellä ylättävän lohduttomalta.

Useimpien hautojen yhteydessä on myös pieni penkki haudan äärellä, johon omaiset saattavat istahtaa haudalla vieraillessa. Haudoilla näkyi myös paljon erilaisia patsaita ja maalauksia. Kukat haudoilla olivat muovikukkia ja kynttilöitä tai kynttilälyhtyjä näkyi vain harvakseltaan. Koska olen tähän mennessä nähnyt lähinnä luterilaisia hautausmaita ja Grodnossa suurin uskontokunta ovat ortodoksiset kristityt, en osaa sanoa oliko hautausmaan eroavaisuus loppujen lopuksi uskontokunnista riippuva ero vai maakysymys.

Vaikuttavin näky oli kuitenkin Varsovan kaupungin hautausmaa - kameran muistikortti oli valitettavasti siellä jo täynnä. Monen kilometrin alueeseen kuului ortodoksisen, katolinen ja juutalainen hautausmaa. Vietimme tällä hautausmaalla monta tuntia emmekä silti nähneet kuin murto-osan hautausmaan alueesta. Viisi minuuttia ennen porttien sulkeutumista kiiruhdimme sitten takaisin ulkomaailmaan hautausmaan ainutlaatuisesta tunnelmasta. Jos käyt joskus Varsovassa, suosittelen aivan ehdottomasti hautasmaalla vierailua.

Käynti juutalaisella hautausmaalla herätti paljon ajatuksia. Tämä hautausmaan osio oli, toisin kuin ortodoksinen tai katolinen, villiintynyt. En ollut koskaan ennen ollut niin tietoinen siitä, että toinen maailmansota ei johda vain siihen, että vainajia ei ole haudattu vanhalla iällä luonnollisen kuoleman jälkeen oman kaupungin hautausmaalle, vaan myöskin siihen että heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa haudat villiintyvät ajan myötä. Surullinen totuus: ei ole enää haudallakävijöitä.     

Sankarihaudan kommunistivivahteinen muistomerkki. Oikeat kukkaistutukset.

Muovikukkakimppu.

Muovikieloja oli joku tuonut haudalle.

Jylhä muistomerkki.

Sankarihaudat.

Pidän tämän kuvan symboliikasta. Lapset ovat piirtäneet hautausmaan jalkakäytävälle liiduilla kukkasia.

Sankarihautausmaa oli kerrostalojen juurella.

    

Grodnon hautausmaa, ensimmäinen jolla kävimme. Hautausmaan keskellä oli pieni kirkko.

Toinen hautausmaa Grodnossa, uudempi ja suurempi.

Tähän on hyvä istua, levähtää ja muistella.