Käsityöläismuseo Dudutki

Kahden elokuisen hikitunnin bussimatkan päässä Minskin keskustasta sijaitsee kylä nimeltä Dudutki, jonne eräs valkovenäläinen pankki on perustanut käsityöläismuseon rakennuttamalla sinne käsityöpajoja muistuttavia rakennuksia ja siirtämällä sinne tavaroita 1800 -luvun puolelta. On sepänpajaa, myllärin pirttiä ja kukkopillinpyöräyttäjää, lisäksi museon yhteydestä löytyy toiminnassa oleva ortodoksikirkko, piknikalue grillikatoksineen ja pitopalvelu. Paikka on kuulema suosittu retkikohde minskiläisille, mielestäni sillä näyttikin olevan samanlainen käyttötarkoitus kuin Suomenlinnalla helsinkiläisille. Aloitat matkan suurkaupungin sydämestä ja päädyt maaseudun rauhaan, unohdettuun aikaan, leppoisaan retkitunnelmaan, ja illaksi palaat kotiin väsyneenä mutta onnellisena.  

Tämä oli bussimme päätepysäkki Dudutki.

Bussimatka Valko-Venäjällä oli jälleen uusi ulkomaisen joukkoliikehdinnän kokemus. Ensimmäinen taipale matkaa oli asunnolta linja-autoasemalle. Kaupungin bussi, muovi-istuimet, paina STOP, aamuseitsemältä puolityhjä bussi työmatkalaisineen. Linja-autoasemalla menopeli vaihtui. Jos olisin elänyt 70 -luvulla, niin kuvittelisin tällaisten bussien olleen silloin uusinta uutta. Puoliselkään ulottuvat istuimet samettipäällysteineen, ikkunoissa karkeakankaiset verhot. Paikat oli numeroitu ja bussilippu oli samalla myös paikkalippu, toisin kuin kaupungin bussissa. Kuski ei pyytänyt nähdä matkalippuja, mutta ennen lähtöä moottorin jo käydessä bussiin astui virkailijan oloinen nainen, joka huusi venäjäksi bussiin ja kaikki matkustajat vastasivat "da". Alkuperäisväestöystävämme vahvisti, että puheenvuorot olivat kysymys "onko kaikilla matkaliput" ja vastaus "on".

Tästä meille tuli puhetta vielä myöhemminkin kun minä innostuin kehumaan tällaista luottamuksenosoitusta joukkoliikenteessä. Ystäväni kertoi, että näin ei suinkaan tapahdu aina, vaan kaupungissa liput yleensä tarkastetaan niin, että bussipysäkillä saattaa odottaa pistokoeperiaatteella tarkastaja. Silloin kaikkien matkustajien on noustava bussista ja näytettävä voimassa oleva matkalippu. No entäs jos sitä ei ole? Siitä seuraa sakkomaksu, mutta koska jänismatkustajilla ei tiedetysti ole rahaa maksaa sakkomaksua, on siirrytty toisenlaiseen toimenpiteeseen: pysäkillä odottaa tarkastajien lisäksi poliisi ja pysäköity tyhjä bussi. Jos ajelet ilman lippua etkä voi maksaa sakkoa, niin poliisi saattaa sinut välittömästi tähän tyhjään sakkobussiin, jossa sitten joudut istumaan tunnin omassa pahuudessasi. Bussilippukulttuurissa kuljetaan Valko-Venäjällä siis luottamuksen ja jälki-istunnon ääripäissä.


Kilometrin päässä käsityöläispajoista on joen varrella sijaitseva pitopalveluravintola, joka myös kuuluu museolle. Bussiaikataulusta johtuen me saavuimme Dudutkiin hyvissä ajoin neljä tuntia ennen sovittua opaskierroksen aikaa ja näin lähdimme ensin kävelemään kylätietä pitkin jokirantaan. Oma tunnelmani oli nostalginen. Ihan kuin olisin ollut Suomessa lapsuuteni kylässä, vain kyrilliset kirjaimet tienviitoissa muistuttivat itäisestä sijainnistamme. 

Tästä hotellista oli ystävämme lukenut internetistä kun suunnitteluvaiheessa mietimme olla myös yötä Dudutkissa. Päädyimme kuitenkin päiväretkeen ja niin jäi tämä nettisivujen mukaan neljän tähden hotelli kokematta.

Mikä lie siellä niityn keskellä?

Tämän kaverin tunnistaa haikaraksi, Valko-Venäjän symboli ja kansalliseläin.

Kesäääääääääääääää!

Eikö olekin tienviitoissa sama fontti ja värit kuin Suomessa?

Asuintaloja maaseudulla.

Istuimme laiturilla viettäen aikaa ja näin toteutimme olemassaolollamme männävuosien hittilaulun sanoja. Söimme pitopalveluravintolassa päivällisen ja kävelimme sitten auringonpaahteisen kilometrin takaisin käsityöläismuseolle.     

Taka-alalla näkyvässä talossa oli keittiö, syömään istuttiin näihin majoihin.

Pöytäliina sopi käsityöläismuseoon. Söimme keitettyjä perunoita, hinta 1 euro.

Keittiörakennuksen sisäpuolella oli tunnelmallinen ruokatila, me söimme kuitenkin ulkona majan varjossa kun asteita oli +30.

Museokierros kuljetaan pienissä ryhmissä, opas vie vieraat käsityöpajasta toiseen ja kertoo "elämästä siihen aikaan". Pajoja oli lähemmäs kahtakymmentä ja lähes joka pajassa istui käsityöläinen esim. valamassa savea, huovuttamassa tai punomassa olkikoristeita. Pajoissa sekoittuu museo- ja lahjatavaraidea, sillä kaikkia käsityöläisten tekemiä tuotteita saa - tai tuntuman mukaan ehkä jopa pitäisi - ostaa. Ryhmässämme olikin eriäviä mielipiteitä siitä, mitenkä päällekäyvästi tuo komerssipuoli oli toteutettu. Minusta myynti oli ihan sietokyvyn rajoissa; jokaisen pajakäynnin yhteydessä wanhan ajan käsityöstä kertonut ihminen sanoi aina saman loppulauseen, jossa hän tarjoutui vastaamaan kysymyksiin tai esittelemään tuotteitaan lähemmin. Eräs ystäväni taas koki koko museon pettymyksenä, sillä hänestä paikka oli museoverukkeen siivellä toteutettu myyntikikka, josta asiakkailta vielä peritään pääsymaksu "museosta". Rakkaat lukijat, sanon teille: mene ja tiedä!
 

Mm. näissä pajoissa kierreltiin, alue oli tosin vielä laajempi.

Opaskierros kestää normaalisti kaksi tuntia, mutta me olimme lähemmäs neljä tuntia liikenteessä koska meidän luottotulkkimme uskollisesti käänsi kaiken saksaksi. Kuten jo osasimme odottaa oli museolla tarjota vain venäjänkielisiä kierroksia. Meidän oppaamme oli ihan huipputyyppi, hauska ja eläväinen.

Museokierros oli suunniteltu niin, että itse sai kokeilla ja osallistua, osuva nykysana olisi tässä kohdassa "interaktiivinen elämysmuseovierailu". Leipurin pajassa meille tarjottiin 70 -vuotiaan mummelin kiviuunissa paistamaa yrttileipää ja teetä, oppaan kertoessa leivänteosta mummeli hääräili taustalla essuineen päivineen. Tislaustuvassa kaikille tarjottiin paukut vodkaa, sepän verstaalla piti opetella pitämään tulta yllä. Vodkasta muuten opin oppaaltamme: kun kaataa pisaran vodkaa kämmenelle ja hieroo käsiä tiukasti yhteen, niin kämmentä nuuhkaisemalla tunnistaa mistä raaka-aineesta vodka on poltettu. Me saimme arvata ja ihan selvästi kämmen tuoksui leivältä eikä vaikka perunalta - oikea vastaus olikin meille tarjotulle vodkalle "vilja".     

Vodkanpolttovälineistö. Oppaamme olisi ulkomuodon puolesta saattanut olla vaikka häävieras, mutta kyseessä on  normiasu. Lue: jos haluat olla erottumatta katukuvasta Valko-Venäjällä, pakkaa naisena vain parasta mukaan (vain hameita tai mekkoja) ja korkokengät jalkaan. Miehenä ei ole ihan niin nuukaa.

 

Myös muutama vanha auto oli koottu pölyiseen halliin.

Autoja enemmän minua kiinnostivat käsityöpajat. Täältä sain itselleni muistoksi kukkopillin, jonka tekemisessä jouduin avustamaan savimestaria. Koska kukkopillin savi oli vielä märkää, savimestari käski minun kulkea se kädessä auringossa 15 minuuttia, jotta savi kuivuisi. Kuljin kuin käsketty pilli kädessä loppukierroksen, savi kuivui ja pilli soi.

Kommunistihenkinen, lähes huomaamaton yksityiskohta vihreässä autossa.

Mitä kaikkea meille kerrottiinkaan leivänteosta! Saimme esimerkiksi kuulla, että leivän tekoon käytetty puuämpäri (ks. kuva) piti perimätiedon mukaan tehdä kahdesta eri sukupuolen puulajista, vaikka kuusi ("miespuu") ja leppä ("naispuu"), koska leipään piti suhtautua kuin lapseen. Tuvan koristekuvista löysin sattumalta samantapaisia kuvioita, joihin olen muistaakseni törmännyt lapsuudenkotini ikkunaverhoissa (kaksi punaista lintua taka-alalla).

Retkemme kruunasi oppaamme ex tempore meitä varten järjestämä hevoskärryajelu iltapäiväauringossa valkovenäläisten viljapeltojen halki. Ja kuten aina kun kokee jotain erityisen muistamisen arvoista, loppui minultakin kameran akku juuri sinä hetkenä.