Kun talvi on olevinaan

Täällä Pohjois-Saksassa on nyt satanut joinakin päivinä lunta ja eilisestä lähtien lumi on myös pysynyt eikä sulanut heti pois. Tästä inspiroituneena ajattelin kirjoittaa suomalaisesta näkökulmasta postauksen havainnoistani, jotka koskevat erilaisuuksia Suomen ja Saksan lumikulttuureissa.

 

 

Minun reilun kymmenen vuoden asumisurani aikana on täällä kerran ollut sellainen talvi, joka vastaa Suomen talvea sellaisena kuin sen lapsuudesta muistan. Että lunta on tosiaan kinoksittain eikä hiputtain, sitä ehkä saatetaan mitata jo metreissä eikä senttimetreissä.
 

 

 

Tällä hetkellä lunta on viitisen senttimetriä, ylöspäin pyöristäen. Saksassa on sellainen mielenkiintoinen sääntö, että talon omistaja on vastuussa oman tonttinsa edessä olevan jalankulkuväylän lumitöistä, oli kyseessä sitten omakotitalo perähikiällä tai kerrostalo keskustassa. Ja jos joku jalankulkija liukastuu, koska tienpätkää ei ole talvihuollettu niin see you in court! En tiedä onko myös Suomessa näin, jotenkin olen aina olettanut että se kuuluu kaupungin vastuualueelle? Talonomistajat ja isännöijät ottavat tämän tehtävän hyvin vakavasti ja usein jo hennon lumen aavistuksen kimppuun käydään runsaalla hiekka-arseenalilla.   

 

Jos blogiani lukee joku ulkomaan markkinoinnista innostunut ihminen, niin tässä sinulle vinkki pomminvarmasta markkinaraosta: lumikolien maastavienti! Minun niin käy sääliksi etenkin kaupunkien ulkopuolella asuvat talonomistajat, jotka käyttävät oman tonttinsa ja pihansa lumitöissä paksummankin hangen taltuttamiseen vähän mitä sattuu lapiosta kuumaan veteen. Rautakaupasta löytyy kyllä myös ns. lumikolia eli „Schneeschieber“, mutta se on lapion varrella varustettu levennetty lapio eikä sillä ole juurikaan kolamaisia ominaisuuksia. Lumikolaa tietenkin tarvitaan täällä harvemmin, ehkä juuri se kerran kymmenessä vuodessa. Mutta minä kyllä uskon, että saksalaiset talonomistajat ovat välinerakasta kansaa ja niinpä tällä tuotteella saattaisi olla hyvä tulevaisuus Saksan markkinoilla.  
 

 

Samankaltaisuuksia lumikulttuurista löytyy kun katsoo lapsien ja aikuisten iloa siitä kun pääsee pulkkamäkeen. Saksalainen pulkkamäki tosin on kelkkamäki. Mäenlaskijoista noin 85% käyttää menopelinä puista kelkkaa, siis sellaista jonka voi bongata esimerkiksi Mauri Kunnaksen kuvituksena vanhan ajan joulukertomuksista. Sinä ulkomaan markkinoinnista kiinnostunut lukija, tässä sinulle jo toinen vinkki: pulkkien maastavienti! Opiskeluaikana olin useampana talvena kelkkamäessä kun lunta riitti edes nimeksi asti ja laskin ystäväni kanssa mäkeä puisella kelkalla. Pulkkaan verrattuna kyyti oli kuin vaihtaisi mopoautosta hevosvaunuun. Kelkassa on romantiikkaa ja hyvin silläkin pääsee alaspäin, mutta sitä on supervaikea ohjata kaatumatta. Kelkan selässähän istutaan n. 20 senttiä maanpinnan yläpuolella ryhdikkäässä asennossa, mikä tekee kaatumisesta kivuliaampaa ja laskusta pelottavampaa. Opiskelijoina laskimme muuten öiseen aikaan mäkeä myös wokkipannulla ja vanhalla patjalla, jälkimmäistä voin suositella ryhmälaskuihin lämpimästi!

 

 

Linguistiikan tuntijat osaavat selittää sen, miten ihmisen elämä ja ympäristö heijastuvat heidän käyttämänsä kielen sanoista. Jonkun legendanhan mukaan inuiiteilla on monia kymmeniä erilaisia lunta kuvaavia sanoja. Saksassa tämä linguistiikan paradigma toteutuu siinä, että saksaksi ei ole olemassa sanaa nuoskalumi. Kun olimme tänään kävelyllä mieheni kanssa niin puhuimme myös käytännön eroista lumikulttuurissa: hän on kasvanut ilman kokemusta siitä, miten sopivalla jalkatekniikalla lumihankeen voi tehdä traktorin valejäljet!