Montag, 26. Januar 2015

Meidän matkamme New Yorkiin

 
Voin paljastaa sen verran, että kuvassa ei ole kotikaupunkini.
Edellisen postaukset lumet ovat tänään jo sulaneet ja vaihtuneet koleaan sateeseen ja kylmyyteen. Kun ulkona on pimeyttä ja märkyyttä ja mieskin on vielä myöhään töissä, niin aloin omaksi ilokseni selailla viime vuoden matkakuvia. Elokuussa vietimme kymmenen päivää New Yorkissa ja vaikka ehdin jo ajatella, että blogosphääri on täynnä New Yorkin matkakertomuksia niin tulinkin nyt kuvamuisteloitten parissa toisiin, nostalgisempiin ajatuksiin. Minäkin tartun siis tähän aiheeseen ja aloitan tänään moniosaisen matkakertomuksen meidän matkastamme New Yorkiin.        
 
 
Mieheni oli vuonna 2005 vuoden työharjoittelussa Atlantassa ja pääsin silloin vierailemaan hänen luonaan Georgian osavaltiossa. Myöhemmin tuona amerikanvuotenaan mieheni  kävi työkavereittensa kanssa New Yorkissa - ilman minua, se lurjus! Siitä asti meillä on ollut ajatus matkustaa jonain päivänä yhdessä New Yorkiin. Ja nyt viime elokuussa koitti sitten tuo kuuluisa joku päivä kun pääsimme toteuttamaan tämän unelmamatkan.
 


Matkan järjestelyssä oli sumplimista kun olimme lähdössä siskon ja hänen miehensä kanssa reissuun, he tulisivat Helsingistä suoralla lennolla ja me taas olimme lentämässä New Yorkiin Hampurista välilaskun kautta Lontoossa. Onnistuimme varaamaan lennot samalle lentokentälle, samalle illalle ja melkein samalle laskeutumisajalle. Yllättävää oli, että meidän jatkolentoyhteytemme tuli ajoissa perille kun taas suoralento Helsingistä saapui monta tuntia myöhässä. Me yllätimme siskoni ja hänen miehensä tuloportilla, sillä olimme sopineet tapaamispaikaksi hostellimme. Mutta me siis jäimmekin lentokentälle kytikseen ilahduttamaan myöhästyneitä ja näin minä pääsin toteuttamaan yhden pienemmän skaalan unelman kun sain hakea jonkun yllätyksenä tuloportilta nimikylttiä pidellen (taiteilin sen odotusaikana kuulakärkikynällä ruutuvihkoon).


Lensimme brittiläisen Virgin Airlinesin koneella Lontoosta New Yorkiin ja seitsemän tunnin matka sujui todella mutkattomasti, ihan kirjaimellisestikin koska tietääkseni lentoreitit ovat suoria. Minä pidän lentämisestä  ja tällä lennolla pidin erityisesti siitä, että sain valita istumapaikkaan kuuluvasta kuvaruudusta kymmenien elokuvien, sarjojen ja musiikin joukosta mieluisaa viihdykettä. Se oli jo pala kesälomaa parhaimmillaan kun sain vain istua, valkata elokuvia ja syödä karkkia. Dr. Gutwill muuten suosittelee kaikille kaukomatkaaville lyhykäisyyttä (mukavasti jalkatilaa kun kanssamatkustajat taas joutuvat taittelemaan itseään) ja insinöörimiestä vierustoveriksi (mukavasti aerodynaamisia anekdootteja lentomatkaa piristämään).
 
Lentoyhtiö tarjosi lennolla ruoan lisäksi matkustajille myös pientä tilpehööriä kuten esimerkiksi kivat punaiset sukat. Tällaisilla kylkiäisillä minut saa usein uskolliseksi asiakkaaksi ja helposti uskomaan, että "ah miten kiva, ilmaiset sukatkin he antavat meille", mutta ennen kuin jään kiitollisuudenvelkaan monikansallista konsernia kohtaan, niin pitää kuitenkin muistuttaa itselle, että kyllä me niistä lentolipuista maksettiin... 


Me olimme varanneet Saksasta käsin netin kautta meille huoneet ihan New Yorkin ydinkeskustassa sijaitsevasta hostellista Urban Oasis. Kun pitkän lennon, odottelun ja metromatkan päätteeksi viimein nousimme hostellin metropysäkiltä maanpinnalle, niin meitä kohtasi tämä uskomaton näky, joka ei nyt oikein ylläolevan tuon hetken ainoan sössökuvan kautta välity. Kokeillaan siis itsesuggestiota: nouset maanalaisesta metrotunnelista kadulle ja lasket painavan matkalaukun hetkeksi käsistäsi. Edessäsi kohoaa elokuvista tuttu Empire state building, ympärillä öisen New Yorkin äänet, keltaiset taksit kaasuttavat ohitsesi, on kuuma kesäyö ja ympärillä kaupunki sykkii elämää. Ihan mahtava hetki, NYC hurmasi minut sillä silmänräpäyksellä.
 


New York on city that never sleeps, mutta me matkalaiset nukuimme kumminkin. Tulimme yöllä rättiväsyneinä paikallista aikaa iltayhdentoista aikoihin perille ja niinpä tutkimme vasta seuraavana aamuna majapaikkaamme tarkemmin. Hostelli osoittautui viihtyisäksi ja siistiksi. Se oli erään keskustan korkean rakennuksen kymmenennessä kerroksessa ja jos nyt etsimällä etsitään huonoja puolia, niin siskoni varmaan nimeäisi tässä kohtaa sen, että ylös hostelliin pääsi vain pienellä hissillä, joka ansaitsisi lisänimen "kuoleman kuilu".
 
 
Hostelliin kuului kaksi kerrosta, jokaisessa kerroksessa oli viitisen huonetta. Meillä oli kummallakin parilla omat kahden hengen huoneet, yhteisiä tiloja olivat keittiö, oleskelutila, suihkut ja vessat. Keittiössä olisi ollut mahdollisuus tehdä itse ruokaa, käyttää jääkaappia ja muita laitteita lainalautasia myöden. Teetä oli tarjolla useampaa eri sorttia, "ah miten kiva, ilmaiset teetkin he tarjoavat meille!". Me emme reilun viikon reissullamme kertaakaan hyödyntäneet tätä ruoanlaittomahdollisuutta, ihan periaattesta kun tuntui että keittiössä perunaveden kiehumisen odottaminen olisi ollut New Yorkissa ajanhukkaa.
Yhteiskäytössä oleva oleiluhuone.
Hostellissa meillä oli käytössä ilmaine w-lan, mikä osoittautui erittäin käteväksi. Meille muotoutui ensimmäisestä aamusta lähtien rento ja toimiva tapa, että sovimme suurin piirtein että mihin aikaan tavattaisiin aamulla yhteistiloissa ja ensin herännyt pariskunta lähettäisi whatsapp -viestin, että valmiita ollaan. Sitten sovittiin, että mistä hankkisimme aamupalaa (sitä mahdollisuutta ei kuulunut hostellin hintaan), mihin tänään mentäisiin ja kuka lähtisi minnekin. Muutamia kiintopisteitä meillä oli sovittuna jo ennen matkaa, olimme esimerkiksi varanneet netissä Blue Man Groupin liput jo Saksasta käsin. Suurimman osan menoista sovimme kuitenkin päiväperiaattella.   




Ensimmäisenä päivänä päätimme lähteä kaupungille ja antaa New Yorkin johdattaa meitä. Aamupalapaikaksi valikoitui lähellä sijaitseva hostellin suosittelema pieni kahvila Keko Café. Siellä saimme herkullista, tuoretta ja täyttävää aamupalaa ja jatkoimme kahvilasta yhtä New Yorkin tunnetuimpaa katua Broadwayta pitkin ydinkeskustaan suuntana Times Square.     
 
Munakkaalla, paahtosandwhichseillä ja orientaalisesti maustetuilla perunoilla pärjäsimme iltapäivään asti.
 
Telkkarissa pyöri baseball.
Ensimmäisenä matkapäivänä kaupungilla kävellessä meillä oli kaikilla vähän epätodellinen olo. Olemmeko turisteja vai statisteja? Me emme ensimmäisenä päivänä pahemmin poikenneet sisälle kauppoihin, mutta Times Squarin kulmalla sijaitsevaan jättimäiseen Toys r us -liikkeeseen menimme sisään. Kaupan sisällä oli muun muassa toimiva maaillmanpyörä ja muita ihan uskomattomia lelumaailmoita.   


Sisko yritti saada meitä seuraksi maailmanpyörään, mutta emme suostuneet. Näin jälkeenpäin harmittaa vähän!

 
Times Square oli jatkuvassa liikkeessään pysäyttävä elämys. Keskellä aukiota ovat niin kutsutut "punaiset portaat", joilla turistit tykkäsivät istua, pitää kävelypaussia ja ottaa kuvia. Taisimme kuitenkin olla turisteja emmekä statisteja, kun istuimme portailla hyvän tovin leväten ja kuvaten. Portaitten alapuolella muuten on lipputoimisto, joka myy eri näytöksiin teatterista musikaaliin päivän ylijäämälippuja huomattavasti edullisemmin. Näin jälkeenpäin ajatellen olisimme säästäneet jonkun verran, jos olisimme ostaneet johonkin esitykseen ylijäämäliput emmekä tilanneet tähän yhteen tiettyyn lippuja etukäteen. Siitä tosin keskustelimme portailla istuessa, että minkä summan säästämiseksi kannattaa tulla kuumuuteen jonottamaan kahdeksi tunniksi.  
 



Times Square -aukiolta jatkoimme matkaa Brynt Park -puistoon, jossa olisi lukemamme mukaan pitänyt olla maksuttomia open air musiikkiesityksiä ja kyllä siellä joku lava olikin, mutta äänentoisto oli niin huono että emme saanet esityksistä puiston toisessa päässä juuri mitään irti. Se ei tosin haitannut tunnelmaa, sillä olimme hakeneet allaolevasta lounaspaikasta Pax meille voileivät ja jääteet mukaan puistoon, jotka nautimme noin +30 asteen lämmössä.  


Suorakaiteen muotoinen puistokeidas oli  joka puolelta pilvenpiirtäjien ympäröimä, nurmikolla oli lounastaukoa viettämässä niin salkkumiestä kuin lenkkeilijääkin.

 
En meinaa tehdä New Yorkin muisteloista ihan päiväkohtaista eli siis kymmenosaista postaussarjaa, mutta koska ehdimme nähdä kaupunkia ja eri kaupunginosia kiitettävän paljon, niin tulossa ovat postaukset nimillä "Brooklyn: kannattaa käydä", "Urbaania arkkitehtuuria: High Line & Meatpacker District", "Coney Island: missä isoisä kävi pirtelöllä", "Downtown: pari vinkkiä vapaudenpatsaasta" sekä "Hudson river: sano hyvästit New Yorkille pyöräretkellä".  
 
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Sonntag, 25. Januar 2015

Kun talvi on olevinaan

Täällä Pohjois-Saksassa on nyt satanut joinakin päivinä lunta ja eilisestä lähtien lumi on myös pysynyt eikä sulanut heti pois. Tästä inspiroituneena ajattelin kirjoittaa suomalaisesta näkökulmasta postauksen havainnoistani, jotka koskevat erilaisuuksia Suomen ja Saksan lumikulttuureissa.
 

 
Minun reilun kymmenen vuoden asumisurani aikana on täällä kerran ollut sellainen talvi, joka vastaa Suomen talvea sellaisena kuin sen lapsuudesta muistan. Että lunta on tosiaan kinoksittain eikä hiputtain, sitä ehkä saatetaan mitata jo metreissä eikä senttimetreissä.
 
 
 
Tällä hetkellä lunta on viitisen senttimetriä, ylöspäin pyöristäen. Saksassa on sellainen mielenkiintoinen sääntö, että talon omistaja on vastuussa oman tonttinsa edessä olevan jalankulkuväylän lumitöistä, oli kyseessä sitten omakotitalo perähikiällä tai kerrostalo keskustassa. Ja jos joku jalankulkija liukastuu, koska tienpätkää ei ole talvihuollettu niin see you in court! En tiedä onko myös Suomessa näin, jotenkin olen aina olettanut että se kuuluu kaupungin vastuualueelle? Talonomistajat ja isännöijät ottavat tämän tehtävän hyvin vakavasti ja usein jo hennon lumen aavistuksen kimppuun käydään runsaalla hiekka-arseenalilla.   
 
Jos blogiani lukee joku ulkomaan markkinoinnista innostunut ihminen, niin tässä sinulle vinkki pomminvarmasta markkinaraosta: lumikolien maastavienti! Minun niin käy sääliksi etenkin kaupunkien ulkopuolella asuvat talonomistajat, jotka käyttävät oman tonttinsa ja pihansa lumitöissä paksummankin hangen taltuttamiseen vähän mitä sattuu lapiosta kuumaan veteen. Rautakaupasta löytyy kyllä myös ns. lumikolia eli „Schneeschieber“, mutta se on lapion varrella varustettu levennetty lapio eikä sillä ole juurikaan kolamaisia ominaisuuksia. Lumikolaa tietenkin tarvitaan täällä harvemmin, ehkä juuri se kerran kymmenessä vuodessa. Mutta minä kyllä uskon, että saksalaiset talonomistajat ovat välinerakasta kansaa ja niinpä tällä tuotteella saattaisi olla hyvä tulevaisuus Saksan markkinoilla.  
 
 
Samankaltaisuuksia lumikulttuurista löytyy kun katsoo lapsien ja aikuisten iloa siitä kun pääsee pulkkamäkeen. Saksalainen pulkkamäki tosin on kelkkamäki. Mäenlaskijoista noin 85% käyttää menopelinä puista kelkkaa, siis sellaista jonka voi bongata esimerkiksi Mauri Kunnaksen kuvituksena vanhan ajan joulukertomuksista. Sinä ulkomaan markkinoinnista kiinnostunut lukija, tässä sinulle jo toinen vinkki: pulkkien maastavienti! Opiskeluaikana olin useampana talvena kelkkamäessä kun lunta riitti edes nimeksi asti ja laskin ystäväni kanssa mäkeä puisella kelkalla. Pulkkaan verrattuna kyyti oli kuin vaihtaisi mopoautosta hevosvaunuun. Kelkassa on romantiikkaa ja hyvin silläkin pääsee alaspäin, mutta sitä on supervaikea ohjata kaatumatta. Kelkan selässähän istutaan n. 20 senttiä maanpinnan yläpuolella ryhdikkäässä asennossa, mikä tekee kaatumisesta kivuliaampaa ja laskusta pelottavampaa. Opiskelijoina laskimme muuten öiseen aikaan mäkeä myös wokkipannulla ja vanhalla patjalla, jälkimmäistä voin suositella ryhmälaskuihin lämpimästi!
 
 
Linguistiikan tuntijat osaavat selittää sen, miten ihmisen elämä ja ympäristö heijastuvat heidän käyttämänsä kielen sanoista. Jonkun legendanhan mukaan inuiiteilla on monia kymmeniä erilaisia lunta kuvaavia sanoja. Saksassa tämä linguistiikan paradigma toteutuu siinä, että saksaksi ei ole olemassa sanaa nuoskalumi. Kun olimme tänään kävelyllä mieheni kanssa niin puhuimme myös käytännön eroista lumikulttuurissa: hän on kasvanut ilman kokemusta siitä, miten sopivalla jalkatekniikalla lumihankeen voi tehdä traktorin valejäljet!

Samstag, 24. Januar 2015

Ei heikkohermoisille!

Viime vuoden puolella teimme mieheni ystävän ja hänen perheensä kanssa retken Tanskaan. Perheen kymmenenvuotias tyttö on kummilapsemme, joten olimme kummeina liikenteessä ja suuntana meillä oli Tanskassa sijaitseva sademetsämaailma.
 
Minä muuten niin pidän kummina olemisesta, se on ihanaa! Niinpä suostuin lähtemään tällekin retkelle mukaan, vaikka eläintarhat eivät ihan lempiretkikohteitani olekaan häkkien takia. Mutta tämä sademetsämaailma oli kyllä ihan omaa luokkaansa, sillä se oli minulle lähinnä traumaattinen kokemus. Sallikaa minun valaista tätä teille ja lähtekää mukaan virtuaaliselle kierrokselle. Mutta varoitan, se ei ole heikkohermoisille!
 
Rohkaiseva kyltti, eikö totta?
Sademetsämaailmaksi kutsun siis paikkaa, joka oli vähän kuin kasvitieteellisen puutarhan ja eläintarhan yhdistelmä. Sisätiloissa kasvoi trooppisia kasveja ja siellä oli kyseisessä ilmastossa viihtyviä eläviä eläimiä. Osa eläimistä oli aitauksissa tai häkeissä alá eläintarha, mutta monet eläimet saivat elää sademetsämaailmassa "vapaina" ja ne vipelsivät kasvuston seassa.
 
Sarjassamme rohkaisevat kyltit vol. 2.
Vierailijat kävelivät polkumaisia teitä ja siltoja pitkin kasvihuoneesta toiseen ja sademetsämaailmassa oli myös muutama erikoisempikin tila, kuten esimerkiksi matelijahuone. Se oli suuren olohuoneen kokoinen kasivhuonetila, jonne vierailijat menivät sisään kahden liukuoven ja "ilmalukon" läpi, sillä käärmet eivät olleet minkään lasin takana, vaan oleilivat ihan vapaina oksillaan. Yksi käärme roikkui katon ilmastointiputkesta. Hyvät lukijat, voin sanoa että jos joskus elämässäni olen ollut kauhusta kankea, niin sitä olin tämän tanskalaisen nähtävyyden matelijahuoneessa. Minulla on ihan HIRVEÄ käärmekammo, mutta minkäs teet kun kummilapsi veljineen haluaa kanssasi käärmehuoneeseen. Sinne siis vaan kärsimään iloisin mielin!
 
En voi suurentaa tätä mieheni ottamaa kuvaa käärmeestä, en vaan voi!! Olen raukka pelkuri, mutta blogi on minun niin siinähän olen sitten vain!
Mainittakoon myös, että tällä reissulla lepakko pissasi minun olkapäälleni. Kyllä. Yhdessä kasvihuoneessa oli nimittäin lepakkolauma, sellaisia suurempia noin oravankokoisia lepakoita kuin suoraan kauhuelokuvasta. Ne lentelivät vierailijoiden yllä kupolikaton tuntumassa ja tekivät tällaisia syöksylentoja ilmeisesti reviiriiään puolustaen, näin minä tämän saamani lepakkotervehdyksen tulkitsisin.
 
Siis voiko vangittu eläin syyttävämmin katsoa vangitsevan rodun edustajaa???
 
No comment!
 
Vierailijoita oli aika tiuhasti sateisena lauantaipäivänä, tämä sademetsämaailma vaikutti siis olevan yleisön suosiossa. Kuulemistani kielistä päätellen lähes kaikki vieraat olivat tanskalaisia. Eläinvieraat sademetsän seinien sisäpuolella taas olivat aika eksoottisia Tanskan leveysasteille.
 

 
Kasvihuoneista päästyämme vietimme iltapäivän nähtävyyteen kuuluvassa seikkailuleikkipuistossa. Ulkonaolo tuntui ensin vähän nihkeän kylmältä kun olimme viettäneet edeltävät kaksi tuntia kosteassa kasvihuoneessa, mutta  ilma oli onneksi selkeytynyt ja aurinkoinen. Ulkona oli kivoja viikinkityyliin rakennettuja puisia kiipeilytelineitä, torneja ja muita mukavia luonnonläheisiä rakennelmia. Tämä oli minusta paras osa retkestämme!
 
 

Minä sain viimein lepuuttaa hermojani ulkona sijaitsevien aitausten reunalla hengaillen ja possuperhettä ja pupuja katsellen. Joihinkin aitauksiin sai myös mennä sisälle ja silittää esim. vuohta tai ottaa vaikka pupu syliin. Kukakohan heistä päätyy seuraavaksi korppikotkan lounaaksi?
 
 
 
 
 

Montag, 19. Januar 2015

Rømø

Uusi vuosi ja uudet mahdollisuudet! Elektroniikkalaitteiden murheiden kryynin asetuttua Dr. Gutwill löytää tiensä blogimaailmaan miehensä koneen valloituksen kautta. Kameraan onkin tallentunut viime vuoden puolella monet retkikuvat ja tapahtumat, joita on kiva lähteä purkamaan harmaan ja kylmän pohjois-saksalaisen tammikuun ratoksi.
 
 
 
Marraskuun ensimmäinen päivä teimme päiväretken Tanskan puolelle Rømø -saarelle. Päivä oli niin kirkas ja aurinkoinen kuin vain saattoi ja koska olimme saksalaiseen henkeen varustautuneet outdoormeiningillä ja tuulenpitävillä vermeillä niin saimme nauttia ihanan raikkaasta säästä palelematta.
 
 
 
Saarella on myös luonnonsuojeluun rauhoitettuja alueita, mutta osalle hiekkarantaa pääsee ajamaan autolla. Tämä ranta todella ansaitsee nimen hiekkaranta, sillä tuntui että siellä ei tosiaan ollut muuta kuin hiekkaa ja rantaa silmänkantamattomiin. Autolla saa ajaa niin pitkälle kuin haluaa, periaatteessa vaikka ihan vesirajaan asti. Tuona tuulisena päivänä rannalla oli parkissa lähinnä surffailijoiden asuntovaunuja.
 



 
Mekin pistimme auton parkkiin ja teimme takapenkin tilalle takakonttiin pienen matkahuvilan, jossa istuimme ja nautimme edessä aukeavaa näkymää kuumat kaakaot käsissä.
 
 
Kameralla tuli myös vähän tehtyä kokeiluja ja yritin erityisesti saada sellaista "perspektiivit väärin" -kuvaa aikaiseksi, missä lokki näyttäisi isolta. Lisäksi otin muutaman lisäkuvan rannalle ajautuneista tavaroista kokoelmaani "vuoroveden tuotua".
 

 
Takakontissa istuessa meille alkoi peitoista ja takeista huolimatta kuitenkin tulla kylmä ja niin pakkasimme kamat kasaan ja ajoimme rannalta saaren sisäosaan metsäkävelylle (lue: geokätköilemään). Kuvat metsästä tulevat vielä ilmaantumaan täällä blogissa geokätköilylle omistetussa postauksessa. Lähtiessä kuvasin auton ikkunasta vielä aivan mielenkiintoisen maiseman, nimittäin leijamyyjän tuotteineen Rømøn hiekkarannalla. Hän ilahdutti pelkällä olemassaolollaan myös niitä, jotka eivät ostaneet leijoja, sillä näky oli upea!