Donnerstag, 17. Oktober 2013

Erään haaveen tarina


Ensi vuonna täytän kolmekymmentä vuotta. Oletko huomannut, että ihmisillä yleensä on haaveita, joitten haavemaisuus on kytketty tiettyyn aikamääritteeseen. Mennä naimisiin tietynikäisenä, niin ja niin monta lasta tiettyyn ikään mennessä, aloittaa oma yritys, haalia omaisuutta, ostaa kesämökki, tehdä maailmanympärimatka, suorittaa moottoripyöräkortti. Minullakin on yksi suuri haave, asia, jonka haluaisin tehdä ennen kuin täytän kolmekymmentä. Olen pitänyt sitä hauskana ideana, todennäköisyyden puolesta samoilla linjoilla lottovoiton kanssa, että juoksisin maratonin ennen 30. syntymäpäivääni.   
Ja kävi niin, että ystäväni Ilmari sanoi tässä vähän aikaa sitten, että hän aikoo juosta maratonin. Juteltiin juoksusta, kerroin hänelle tästä haavekuplastani, sitten juteltiin ihan muusta ja en enää edes muistanut, että olin kertonut hänelle tästä haaveestani. Kunnes Ilmari alkoi lähettelemään minulle sähköposteja, joihin hän liitti linkkejä löytämiinsä maratonijuoksuihin, joihin voisin osallistua.  Näillä sivuilla vierailin haaveillen, katselin niitä kuin myytäviä asuntoja, jotka ovat ihania, mutta auttamattomasti liian kalliita.
No sitten kävi niin, että toisaalla ollessani mieheni lähetti minulle viime viikonloppuna tekstiviestin, että mennäänkö illalla katsomaan elokuva nimeltä “Sein letztes Rennen” = “hänen viimeinen juoksunsa”. En ollut kuullut tästä elokuvasta mitään, ajattelin että ehkä se on joku ravielokuva. Viimeinen juoksu oli kuitenkin saksalainen tragikomedia kuvitteellisesta saksalaisesta maratoniolympiavoittajasta, joka alkaa vanhalla iällä treenaamaan vanhainkodista käsin Berliinin maratonia varten. Elokuva oli vaikuttava ja käsitteli hienotunteisesti vaikeaa aihetta, nimittäin hyvän vanhustenhoidon puutetta vanhenevassa yhteiskunnassa. Mutta “Viimeinen juoksu” sai minussa aikaan muutakin kuin myötätuntoa ja yhteiskuntakriittisyyttä:  YLITIN RUBIKONIN!
Ai minkä? Tämän haaveen tarinaan kuuluu tässä kohtaa pieni sivujuoni saksalaisesta elokuvasta Rooman keisariin Julius Ceasariin. Kun Ceasar ylitti sotajoukkoineen kahden italialaisen provinssin rajalla sijaitsevan Rubikon -joen tammikuussa vuonna 49 AD, totesi hän “alea iacta est” ja tiesi aloittaneensa sisällissodan. The point of no return, ken tästä käy saa kaiken toivon heittää. Saksassa tunnetaan hyvin sananlasku “ylittää Rubikon”, joka kuvaa hetkeä jolloin ihminen peruuttamattomasti päättää ryhtyä johonkin riskialttiiseen. 
Motivaation psykologiaa tutkinut Heinz Heckhausen kehitti tästä teorian, joka on nykypäivän opiskelijoille tuttu nimellä “Rubikonmodell der Handlungsphasen”. Heckhausen jakaa motivaation neljään vaiheeseen, joista kaksi ensimmäistä ovat “mietitään” ja “suunnitellaan”. Toisin sanoen, katsellaan maratonijuoksujen kotisivuja internetissä ja haaveillaan. Kaikki suunnitelmat ja mietinnät eivät päädy Rubikonin toiselle puolelle, mutta kun Rubikon on ylitetty, ihminen alkaa toimia ja toteuttaa päämääränsä. Kolmas ja neljäs vaihe ovat siis tois puol jokkee – nimeltään “toiminta” ja “lopputuloksen arviointi”.
Viime viikonlopun elokuvakäynti herätti minun sisäisen Ceasarini ja pistin internetissä hakusanaksi “marathon vorbereitung 1 jahr” ja päädyin tänne. Siis onko tämä mahdollista! Saksalainen TV-ohjelma seurasi muutama vuosi sitten vuoden ajan viittä ihan tavallista, ei erityisen urheilullista ihmistä, jotka valmistautuivat vuoden ajan maratonia varten. Sivulta löytyi kahdelletoista kuukaudelle yksityiskohtainen harjoitussuunnitelma, jonka on kehittänyt asiantuntija. Näitä trainingsplaneja silmäiltyäni ilmoittauduin sitten siltä istumalta Berliinin maratoniin, 28.9.2014.
Tämän viikon maanantai oli ensimmäinen päivä Rubikonin toisella puolella. Suunnitelman mukaan maantaina piti ostaa juoksupäiväkirja. Check.            
DSC_2723
Tiistaina piti juosta 30:n minuutin rauhallinen lenkki. Check. Keskiviikkona piti pitää lepopäivä. Check. Tänään piti juosta 40:n minuutin rauhallinen lenkki. Check. Ja huomenna on taas lepopäivä ja tehtävänä on varata aika lääkäriin, jossa tehdään sydämen rasitustesti ja katsotaan mikä pulssi olisi minulle terve harjoituspulssi.
Olen siis neljä päivää lähempänä haavettani. Ja tarina jatkuu - alea iacta est.