Mittwoch, 27. März 2013

Ilmiö nimeltä koulutuutti

Viime syksynä pääsimme juhlistamaan mieheni kummitytön ensimmäistä koulupäivää. Päivä alkoi jumalanpalveluksella, jossa uudet ekaluokkalaiset siunattiin. Sieltä matka jatkui koululle, jossa lapsia pyydettiin pihalla kokoontumaan luokittain yhteen. Kun valokuvaavat vanhemmat ja isovanhemmat olivat vähitellen saaneet tarpeeksi ryhmäotoksia purkkiin, juhla jatkui sisätiloissa suloisella yhteistilaisuudella, jossa tokaluokkalaiset esittivät pienen hiiren ensimmäisestä koulupäivästä kertovan näytelmän uusille ekaluokkalaisille. Rehtori piti puheen ja paikallinen säästöpankki lahjoitti uusille koululaisille pyöräilykypärät. Hyvin samanlaisia tunnelmia muistan liittyneen myös omaan ensimmäiseen koulupäivääni. Kaksikymmentä vuotta sitten parveilin minäkin kavereitteni kanssa erään suomalaisen kyläkoulun pihalla into piukassa ja neonvihreä kelloreppu selässä. Mutta käsistäni puuttui yksi saksalaisen koulunaloitusperinteen peruselementeistä. Olin tuutiton. Saksalaiset ekaluokkalaiset kantavat nimittäin ensimmäisenä koulupäivänä mukanaan ns. koulutuuttia, saksaksi "Schultüte". Koulutuutti juontaa juurensa aina 1800 -luvun alulle asti. Tuolloin opetus pidettiin opettajan kotona ja lapsille kerrottiin, että opettajan kodissa kasvaa koulutuuttipuu. Kun tuutit olisivat kasvaneet tarpeeksi isoiksi niin lapsen oli aika mennä kouluun. Ensimmäisenä koulupäivänä lapset saivat sitten käsiinsä rusetilla koristellut tuutit, jotka sisälsivät mm. karkkeja, vohveleita, taateleita, appelsiineja ja muita hyvyyksiä. Nykyään koulutuutilla on kokoa melkein yhden keskikokoisen ekaluokkalaisen verran ja yleensä lapset saavat tuutin lahjaksi vanhemmiltaan. Tuutti joko ostetaan tai askarrellaan itse. Omatekoisen tuutin ulkokuori onkin sitten tilaustyötä perheen omaan koululaiseen sopien: hevostytölle hevosen kuvia, tulevalle veturinkuljettajalle junan kuvia, ballerinalle vaaleanpunainen tuutti pitseineen. Tehdastekoisten tuuttien kuosina bongailin ainakin Paavo Pesusienen ja Hello Kittyn. Sisältönsä puolesta tuutit muistuttavat kaksisaata vuotta sitten täytettyjä esituutteja. Karkkia, karkkia, karkkia! Myös muutama kiva kynä tai pieni Playmobil-lelu saattavat löytää tiensä koulutuuttiin, taateleita taas ei taida nykypäivän tuutin pohjalla enää olla. Perimätieto ei kerro onko näin toimittu jo menneisyydessäkin, mutta minusta oli todella hauska yksityiskohta, että perheen pienemmät, kuten myös kummityttömme neljävuotias pikkuveli, saavat isovanhemmilta pienikokoisen oman tuutin eivätkä näin jää täysin toisen muhkean koulutuutin varjoon. Ja täytyy myöntää, että pystyn itse samaistumaan aika hyvin tuohon pikkuveljen kohtaloon kun katselen valokuvia mieheni ensimmäisestä koulupäivästä ja hänen koulutuutistaan...

Donnerstag, 21. März 2013

Kohtauksia metsässä

Eräs maantieteellinen anekdootti jota en kyllästy mainitsemaan on, että Suomen pinta-ala, 338 000 neliökilometriä, on lähes yhtä suuri kuin Saksan 357 000 neliökilometriä. Samansuuruisella valtiontilkulla ovat Saksassa 82 miljoonaa ihmistä ja Suomessa viisi ja puoli miljoona ihmistä kotonaan. Muutamia näistä Keski-Euroopan runsasväkisimmän valtion neliökilometreistä ajelemme mieheni ja minä viikonloppuisin kun päätämme lähteä kävelylle metsään. Suomessa jätettiin auto johonkin nimettömään paikkaan metsätien varteen, sitten kauempana tiestä metsän sisuksissa oli niin ihanan hiljaista, ei ketään missään, vain minä ja metsä. Viimeksi talvikävelyllä suomalaisessa metsässä ilman kännykkää taskussa tuli vielä ajatus mieleen, että jos muuten liukastun ja lyön pääni niin löydettäisiinkö minut vasta keväällä. Kun täällä käymme metsäkävelyllä jätämme auton metsän viralliselle parkkipaikalle. Parkkipaikalla on kieltokyltti "Müll abladen verboten", joka kieltää sinua käyttämästä metsää kaatopaikkana vaikka kompostijätteille tai kokolattiamatoille. Lähdemme seuraamaan mukavaa polkua, joka vie syvemmälle metsään ja ei mene kauaa kun vastaan kävelee kaltaisemme pariskunta. Tervehditään, kukin jatkaa omaan suuntaansa. Nautimme kauniista ja valoisasta metsästä, juttelemme, kas terve teillekin reippaat mummelit, jatketaan juttelua, kas lenkkeilijä nyökkää siinä meille, me jatketaan  kävelyä. Viisitoista kertaa tiheämpi asukastiheys tarkoittaa myös metsässä useamman ihmisen kohtaamista. Jos täällä liukastun niin avulias terrierinulkoiluttaja odottaa jo seuraavan mutkan takana.


Oikealla suomalainen, vasemmalla saksalainen metsä.

Montag, 18. März 2013

Janojuomista

Kävellessäni töistä kotiin mietin missä Suomi ja Saksa eroavat toisistaan. Klassinen ei-kukko-käskien-laula-pattitilanne siis. Saapuessani loskan ja lumen keskellä kerrostalomme pihaan totesin nimittäin, että kulissi olisi voinut olla vaikka Suomen Turusta, jossa olin lomalla kaksi viikkoa sitten. Asuntoon saavuttuani kaadan itselleni juotavaa Iittalan juomalasiin, äidin kutoma matto on villasukkien alla kun soitan onnittelusoiton ystävälleni Nokian kännykästä. Mariskoolissa on enää pelkkiä keksin muruja, pesen sen ja kuivaan kulhon astiapyyhkeeseen, jossa on mustikan kuvia, Suomesta sekin.

Asuntomme suomalaisten yksityiskohtien lista alkaa jo muistuttaa pienen paikkakunnan lahjatavaraliikkeen inventaariota kun silmääni pistää eräs arkipäiväinen asia, joka selvästi eroaa suomalaisten tottumuksista: saksalaiset janojuomat. Sohvapöydällä Iittalan juomalasissa on kivennäisvettä puolentoista litran muovipullosta, josta maksoin 19 senttiä plus pantin. Keskieurooppalaisten ja suomalaisten alkoholin juonnin ja alkoholin hintojen vertailu on jo loppuunkulunut aihe, mutta entäs erot janojuomissa? Täällä ei juuri juoda kraanavettä, vaikka periaattessa voisikin. Kauppareissulla ostoskärryyn pannaan henkilökohtaisesta kantovoimasta ja auton kuutiomäärästä riippuen yksi tai useampi muoviin kääritty sixpack kivennäisvesipulloja. Toinen Saksassa suosittu janojuoma on "Apfelschorle" eli kivennäisvedellä sekoitettu omenamehu. Tätä myydään valmiina, mutta jos kaupan omenasoorlit maistuvat liian vetisiltä niin monet janoiset saksalaiset ostavat omenamehun ja vissyn erikseen ja miksailevat siitä oman maun mukaan.

Harvemmin ihmisten kodeista, mutta useimpien ravintoloiden juomavalikoimasta löytyy myös lukuisia muita sekoituksia. Tarjolla on esimerkiksi appelsiinimehuschorlea, raparperimehuschorlea tai rypälemehuschorlea. Entinen työkaverini, joka ei juonut alkoholia, tilasi työtapahtumissa alkumaljaksi laajalle levinneen alkoholittoman juoman nimeltä Ki-Ba, kivennäisvedetön sekoitus kirsikka- ja banaanimehua. Jos ravintolassa tilaat juotavaksi vettä, niin tarjoilija tuo pöytään yleensä kysymättä kivennäisvettä ellei erikseen pyydetä "stilles Wasser" eli "hiljaista" vettä, ja ellei erikseen pyydetä kraanavettä niin tarjoilija tuo pöytään lähes poikkeuksetta pullotettua lähdevettä hiljaiseksi kaveriksi. Sitä pientä yksityiskohtaa, ilmaista kraanavesikannua lounasravintolan pöydässä, onkin muuten ollut yllättävän kova ikävä.

Saksalaisissa kodeissa juodaan myös maitoa janojuomana. Teutooninen teollisuusmaito on suurimmaksi osaksi täysmaitoa, jonka rasvapitoisuutena on vähintään 3,8%. Tämä maito kulkee Suomessa kansan suussa nimellä punainen maito, mutta Saksassa maitotölkkien värit eivät vaihtele rasvapitoisuuden vaan valmistajan mukaan. Saman firman maidoilla on samanväriset ulkokuoret. Useimmat maidontuottajat ovat päätyneet sinisävyiselle linjalle (tässä yhtäläisyys Suomeen), mutta on myös punaista tai vaikka vihreää. Saksalaisten markettien kylmäkaapeista löytyy myös vähärasvaista eli rasvapitoisuudeltaan puolentoista prosentin maitoa. Rasvaton maito taas ei kuulu saksalaiseen tuotevalikoimaan eikä siis kysynnän ja tarjonnan logiikan mukaan taida maistua saksalaiselle maidonjuojalle. Yksi mieheni ensimmäisistä subjektin, predikaatin ja predikatiivin sisältäneistä suomenkielisistä lauseista olikin kommentti rasvattomasta maidosta: "Se on valkoinen vesi."